Tänään vähän erilainen joulupostaus. Aamu alkoi nimittäin vähän toisella tapaa, mitä olin suunnitellut. Tarkoitus oli nousta ajoissa ylös, tehdä viimeiset joululahjahankinnat, läträtä steariinin kanssa, siivota... Kamala työlista odotti...
Heräsin aamulla siihen, kun isompi poika ravasi talossa ees ja taas. Oli saanut jo illalla hammassäryn ja valvonut koko yön. Ei ollut muita kuitenkaan viitsinyt herättää, mutta kipeä oli varmaan ollut. Keskellä yötä oli käynyt pihallakin hakemassa hangesta lunta, että sai poskeensa jotain kylmää...
Eipä siinä muu auttanut, kuin unohtaa kaikki maalliset kiireet ja alkaa epätoivoinen hammaslääkäripäivystyksen etsintä. Ja herätettävä pienempi poika mukaan, kun ukko oli tietysti työvuorossa...Tässä tunnelmia aamuhämärästä; siinä ärsytyksen huipulla soi radiosta tuo oheinen joululaulu, jonka yleensä olen kuullut kauniina, nyt tuntui lähennä ironian piikiltä (nyt jo vähän naurattaakin) :)
Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on, kun joulu on.
Pakkasta on -16 ja kova viima. Auto on tietysti pihassa kylmänä kuin lumiukko. Ei ole aikaa pistää enää autoa lämmitykseen, sillä hammaslääkäripäivystys on auki aamusta vain kaksi tuntia...Nyt on mentävä! Kehvelin huonoa palvelua, muuten: Lehdestä löytyy päivystyksen numero, joka tuuttaa ensimmäiset puoli tuntia varattua. Lopulta puhelin hälyttää ja pääsen asioimaan automaattiviestin kanssa, jonka tekstistä ei saa selvää. Päätän, että ajamme saman tie lääkäriin, kun aika käy jo vähiin.
Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat,
vain laulu kaikuvi lasten suista, ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on, kun joulu on.
Riemu on tästä aamusta kyllä kaukana. Auton lasit ovat paksua paksummassa jäässä, nuorimmainen rötköttää takapenkillä unissaan ja viluissaan, isompi on kipeä. Nousen autosta uudelleen krapaamaan laseja.
Lopulta olemme perillä ja saamme todeta, että emme ole ainoita hammaspotilaita. Vähän lystikäs ajatus nousee mieleeni: En muista, milloin olen viimeksi ollut kahta tuntia poikieni kanssa ihan rauhassa näin lähekkäin: ) Pitäisiköhän tästä sittenkin osata nauttia? Ehkä jokaisen olisi hyvä rauhoittua kunnolla jouluhulinan keskellä...
Alkuun tunnelma odotussalissa on hieman jäykkä, odottelun myötä kielen kannat alkavat irrota ja lopulta täyden aulan täyttää jo melkoinen pulputus. Kipu voi näköjään yhdistääkin...Totean olevani onnekas, sillä kaukaisimmat päivystykseen tulijat ovat yli viidenkymmenen kilometrin takaa...
On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa,
vaan seimi pahnat ja tähti yllä ne silmiin kalleina kangastaa;
siks’ mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.
Reilun parin tunnin lääkärireissu on onnekkaasti ohi. Pojan hammasta kuitenkin jomottaa aika lailla edelleen. Joka tapauksessa saan kirittyä päivän urakointilistaa aika kivasti kiinni. Siivoukset tosin jäävät taka-alalle, mutta viis siitä. Nyt olemme aikeissa lähteä yökyläilemään poikieni kanssa vanhemmilleni. Isompi poika päätti äsken tehdä lohisalaattia vanhemmilleni tuliaisiksi. Ihan itse kokkaili koko sörsselin (ja hyvää tuli!).
