Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivä on minulle rauhoittumista.
Edellä menneiden muistelua. Kaipuuta.
 Ikävää, jonka on oppinut hyväksymään,
muttei halua unohtaa. Kynttilän valoa.




Alla oleva runo pukee sanoiksi tämän marraskuun ensimmäisen päivän.

Runon "äitivainaa" istuu mielessäni rakkaaksi mummokseni, jonka kanssa vietin ensimmäiset vuoteni maatalossa.  Kesäaamut, kun saattelimme lehmät yhdessä niitylle, talvi-illat, kun hämärässä kuljimme pihan poikki navetalle...Tuo runon toinen säkeistö - se on kuin lapsuuteni kesäaamu... 

  

Syystuuli liehtoo nurkissa,
kun tinaat, Lindblad, kannuja.
Kun ikkunastasi katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihalla taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten.
On sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.
Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.

On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän,
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajan armaan.

Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.

Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.
Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti
kun menette lehmitarhaan asti.

Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassa, Lindblad, tässä.
 -P. Mustapää: Commemoratio Animarum-

Tänään en  ennätä hautausmaalle rakkailleni kynttilää viemään. Hyvin poikkeuksellista. Mutta matka on pitkä.



Sytytin jo aamusta pihamaalle kymmenkunta lyhtyä. Piha oli kuurainen. Aurinko paistoi lyhtyjä sytytellessäni. Oli aivan hiljaista.


Toiseen kuvaan lisäsin  pellon laidasta keräämäni kaurakimpun. Kekri kuuluu maaseudun tytön lapsuuteen myös...

 

"Hän nauraa kanssasi ihanasti
kun menette lehmitarhaan asti."

Muistot- ne lämmittää!