Täältä löydät seuraavat joulusadut ja - legendat:
*Tonttu tosi pikkuinen
*Legenda joulukuusesta
*Legenda joulupuusta
*Pappa Panovin erikoinen vieras
*Kysy tähdeltä, tähti tietää
*Legenda neljännestä kuninkaasta
*Legenda hämähäkin verkosta
*Muumilaakson joulukuusen koristelu
*Yksinäinen paimen
*Legenda seimen eläimistä
*Joululegenda kiiltomadosta
*Pyhä yö
Tonttu Tosi Pikkuinen
Tonttu tosi pikkuinen istui pöydän reunalla ja heilutteli jalkojaan. Hän odotti, että joku huomaisi hänet, sillä hän halusi kovasti leikkiä. Mutta kaikki touhusivat omiaan, sillä joulu oli tulossa.
-Kappas vain, sanoi joulupukki.
-Siinähän istuu itse Tosi Pikkuinen! Sinä voisit lukea minulle ääneen lasten toivomuskirjeitä, niin säästettäisiin vähän aikaa.
Joulupukilla oli kädessään paksu nippu kirjeitä, jotka hän oli juuri hakenut korvatunturin postilaatikosta.
-Ai niin! Naurahti joulupukki. -Sinähän et osaa lukea. Olet vielä liian pieni.
Ja pukki meni menojaan ja tavaili mennessään kirjekuorista lasten nimiä ja osoitteita.
-Olisin minä osannut avata kuoret, supisi Tosi Pikkuinen itsekseen. Hän istui pöydän reunalla ja heilutteli jalkojaan. Pienet kulkuset hänen tossuissaan helisivät. 
-Kappas vain, sanoi Taikina - Tonttu, ja läimäytti tuoksuvan piparkakkutaikinan aivan Tosi Pikkuisen viereen. -Siinähän on Tosi Pikkuinen aivan jouten. Ja Taikina - Tonttu työnsi kaulimen Tosi Pikkuisen syliin, mutta kaulin oli painava ja Tosi Pikkuiselle nousi vesi silmiin.
-Ai niin! Sanoi Taikina- Tonttu. -Sinä olet vielä liian pieni.
Taikina-tonttu otti kaulimen ja alkoi levitellä jauhoa pöydälle. Tosi Pikkuinen pyyhki vedet silmistä ja laskeutui pöydän jalkaa pitkin lattialle, sillä Taikina - Tonttu oli levitellyt pöydän täyteen peltejä, piparkakkumuotteja ja taikinakulhoja. Piparit ja tortut piti saada valmiiksi ennen joulupukin lähtöä.
-Olisin minä osannut ripotella jauhot, mutisi Tosi Pikkuinen ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Hän mietti oliko hän edes oikea tonttu. Joulu oli tulossa, mutta hän oli kaikkeen liian pieni.
Ovelta tuprahti kirpeää pakkasilmaa, kun tonttukaksoset Tuisku ja Huisku pyrähtivät tupaan ja alkoivat huiskia ja häärätä aivan vimmatusti. Tuisku työnteli hirmuista pölynimuria ja Huisku kiskoi perässään ämpäriä ja pesuharjaa. Kaksoset olivat kaataa alleen tonttu Tosi Pikkuisen.
-Oho! Sanoi Tuisku. -Hyvä ettet joutunut imuriin.
-Kappas vain, sanoi Huisku. -Siinähän on tonttu Tosi Pikkuinen aivan ilman työtä. Nyt voitkin auttaa meitä siivoamisessa.
Tosi Pikkuinen ilahtui, kun hän vihdoin sai jotain tekemistä. Hän tarttui ämpäriin, mutta ei jaksanut kantaa sitä. Hän tukki sormilla korvansa, sillä hän pelkäsi imurin ääntä.
-Ai niin! Sinä olet vielä liian pieni, sanoivat Huisku ja Tuisku ja pyyhälsivät eteenpäin. Tosi Pikkuinen jäi seisomaan keskelle lattiaa.
-Olisin minä osannut pyyhkiä pölyt, tuumi Tosi Pikkuinen ja tunsi itsennsä niin yksinäiseksi ja onnetttomaksi, ettei ikinä ennen. Hän huokasi ja lähti ulos.
Ulkona oli kirpeä pakkassää. Pohjoisen kaamos levitti ilmaan paksua sinistä hämärää. Tunturit kohosivat mustina ja lempeinä metsän takaa ja Tosi Pikkuinen kuuli, miten ketut ja riekot juttelivat tunturissa. Porojen suojasta tuikki valoa ja Tosi Pikkuinen päätti mennä poroja hoitamaan.
-Minäpä tuon teille jäkälää, sanoi Tosi Pikkuinen. Hän haki jokaiselle porolle jäkäläpalleron ja tarjoili ne pikkuisesta kämmenestään.
-Sepä oli herkkua! Sanoivat porot ja nuolivat tontun kättä. -Jäkälä on parasta, kun sen saa Tonttu Tosi pikkuisen kämmeneltä.
Kun Tosi Pikkuinen tuli taas pihalle, kuu oli jo noussut tunturin takaa ja tähdet olivat kasvaneet suuremmiksi. Tuuli ajeli kimmeltäviä kiteitä pitkin hangen pintaa. Tiainen ja punatulkku kyyhöttivät tuulensuojassa aitan räystään alla ja Tosi Pikkuinen päätti hoitaa hieman lintujakin.
-Minäpä tuon teille jyviä, sanoi tonttu Tosi Pikkuinen. Hän meni aittaan ja haki kummallekin pari pikkuista jyvää ja tarjoili ne pikkuisesta kämmenestään.
-Sepä oli herkkua! Sanoivat linnut. -Parhaat jyvät saa tonttu Tosi Pikkuisen kämmeneltä.
Tosi Pikkuinen mietti , mihin hän voisi mennä, ettei olisi kenenkään tiellä. Miettiessään hän oli kävellyt kellarin ovelle.
Hän avasi oven, sytytti valon ja asteli portaat alas kellariin. Hyllyjen alla, mehupullojen ja hillojen alapuolella, nukkui satamäärin pieniä toukkia talvikoteloissaan. Joulupukin kesäperhoset vetelivät siellä uniaan, jokunen siili torkkui lehtipeitteen alla ja muutama käärmekin oli kerällä talviuntaan nukkumassa. Tonttu Tosi Pikkuinen päätti hoivata vielä hieman toukkiakin. Hän nosteli perhostoukkien pudonneet peitteet ja kohenteli siilien kahisevat untuvatäkit.
Mutta kun Tosi Pikkuinen tuli pihalle, hän pelästyi. Ulkona oli hirmuinen huuto ja meteli. Tontut juoksivat hädissään pitkin Korvatunturin pihaa, huutelivat ja kurkkivat sisään joka ikkunasta ja ovesta.
-Tosiii! Tosiii! Kaikui jokaisen tunturin kupeesta. Joulupukki seisoi portaalla huolestuneen näköisenä. Mutta Joulumuori seurasi Tosi Pikkuisen tossunjälkiä ja juoksi hengästyneenä pienen tontun luo. Ja tonttu Tosi Pikkuinen juoksi suoraan Joulumuorin syliin. Naurun ja itkun lomassa hän nikotteli kummallisen kysymyksen:
-Olenko minä oikea tonttu?
-Miten niin? Ihmetteli Joulumuori ja pyyhki kyyneleet tonttu Tosi Pikkuisen poskilta. Muorin kämmen tuntui lämpöiseltä ja hyvin pehmeältä. -Totta kai sinä olet oikea tonttu!
-Minä olen kaikkeen liian pieni, kuiskasi Tosi Pikkuinen.
Silloin Joulumuori kietoi pienen tontun villatakkinsa sisään ja sanoi hyvin vakavasti:
-Sinä jos kuka olet oikea tonttu. Sinä olet iloinen. Sinä osaat leikkiä. Ja sinulla on hellä ja auttavainen mieli.
Tosi Pikkuinen hymyili ja kietoi kätensä Joulumuorin kaulaan. Sitten hän antoi suukon muorin poskelle.
-Ja sinä osaat rakastaa, kuiskasi Joulumuori, mutta sitä ei kuullut kukaan muu kuin tonttu Tosi Pikkuinen, joka istui Joulumuorin sylissä.
-Hannele Huovi-
***
Legenda joulukuusesta
Kun Pohjolassa ensi kerran piti viettämän joulua, lähetti Jumala lahjaa valmistamaan neljä enkeliä. Ne olivat Uskon, Toivon, Rakkauden ja Ilon enkelit. Heidän tehtävänään oli etsiä sopiva puu, josta tulisi joulun evankeliumin vertauskuva.
Nuo neljä enkeliä lensivät läpi tähtikirkkaan avaruuden kohti pimeää metsien maata. he keskustelivat näin:
Uskon enkeli sanoi: "Kun minun pitää valita joulupuu, sen täytyy olla sellainen, jolla on oksissaan ristin pyhä merkki."
Toivon enkeli sanoi: "Se puu, jonka minä tahdon valita, ei saa lakastua. Sen täytyy pysyä vihreänä ja elävänä koko talven sen elämän vertauskuvana, jota kuolema ei voi voittaa. "
Rakkauden enkeli sanoi: "Sen puun, jonka minä valitsen, tulee olla tuuhea, että se voi levittää oksansa kaikkien metsän pikkueläinten suojaksi."
Ilon enkeli sanoi: "Sen puun, jonka te valitsette, sen minä tahdon siunata niin, että siitä tulee ilontuoja kuninkaan linnaan ja matalaan majaan, niin rikkaille kuin köyhille, vanhoille ja nuorille. "
Millaisen puun he löysivät? He löysivät kuusen, jolla on ristin merkki jokaisessa oksassaan, joka kohoaa vihreänä keskellä talven lunta ja kylmyyttä, ja tarjoaa suojaa kaikille metsän pikkulinnuille. 
Enkelit tahtoivat jokainen antaa myös lahjan. Uskon enkeli koristeli kuusen oksat kynttilöin, jotka loistivat kuin Betlehemin tähdet pyhänä jouluyönä. Toivon enkeli kiinnitti latvaan suuren tähden. Rakkauden enkeli toi kuusen juurelle kauniita lahjoja.
Ja ilon enkeli siunasi joulukuusen ja antoi sille merkillisen voiman ilahduttaa ihmissydämiä ja pitää hiljaisen, mahtavan saarnan joulun ihmeestä, joulun lapsesta seimessä. Lapsesta, josta oli tuleva ristin Herra, Elämän ruhtinas ja rakkauden ja ilon Kuningas.¨
Ja ilon enkeli siunasi joulukuusen ja antoi sille merkillisen voiman ilahduttaa ihmissydämiä ja pitää hiljaisen, mahtavan saarnan joulun ihmeestä, joulun lapsesta seimessä. Lapsesta, josta oli tuleva ristin Herra, Elämän ruhtinas ja rakkauden ja ilon Kuningas.¨
Näin valmistivat Adventin neljä enkeliä Pohjolan joulun. Joulu joulun jälkeen he tulevat uudelleen. Rukoile Jumalaa, että hän lähettää heidät sinun luoksesi.
-Pirita Bucht-
Legenda joulupuusta
(Leena Laulajainen)
Jumala lähetti maailmaan neljä enkeliä. Heidän tehtävänään oli etsiä Joulupuu. Ja enkelit lensivät läpi sinisen, tähtiä täynnä olevan avaruuden kohti pohjoista talven maata. Ne enkelit olivat nimeltänsä Usko, Toivo, Rakkaus ja Ilo.
On löydettävä puu, joka oksistossa on puhä ristnmerkki, he sanoivat.
-Sen puun täytyy kukoistaa läpi vuoden, jotta ihmiset uskoisivat, että pimeys väistyy ja elämä voittaa. Sen täytyy tarjota suojaa linnuille, jotka ovat peloissaan ja palelevat. Ihmisille sen on oltava lohdutus ja ilo.
Talven pimeydestä ei ollut helppo löytää sellaista puuta. Pihlaja oli pudottanut kukkansa, linnut olivat syöneet sen marjat, eikä koivussa ollut ainuttakaan lehteä. Haapa värisi allastomana metsän laidassa.
lopulta enkelit löysivät männyn. Se viheriöi, vaikka sen oksilla oli lunta. Mutta pyhää ristinmerkkiä siinä ei ollut.
Jäätyneen virran rannalla kasvoi kuusipuu. Sen oksat erkanivat rungosta muodostaen pyhän ristinmerkiin. Keskellä talven pakkasiakin se oli väriltään syvän ja lämpimän vihreä. Pienet linnut etsivät turvaa sen suojista. Lumen peitossakin se seisoi pelkäämättä, iloisena ja hiljaisen varmana.
-Se on kuusi, sanoivat enkelit.
-Kuusi on joulupuu!
Ja enkelit koristelivat kuusen oksat kynttilöin. Kiinnittivät sen latvaan tähden ja antoivat sille voiman vuodesta toiseen ilahduttaa ihmissydämiä.
Pappa Panovin erikoinen vieras
(Leo Tolstoin tarinan mukaan kertonut Mig Holder)
Kauan sitten eli vanha suutari pienessä kylässä kaukana Venäjänmaalla. Niin kauan siitä on ja niin kaukana se paikka, että juuri ja juuri sinne muisti jaksaa kantaa ja mielikuvitus lentää.
Suutarin nimi oli Panov. Vaikka ei häntä kukaan Panoviksi sanonut, eikä herra Panoviksi eikä suutari Panoviksikaan. Hänet tunnettiin kylällä pappa Panovin nimellä, sillä kaikki pitivät hänestä kovasti.
Pappa Panov ei ollut mikään rikas mies. Yksi ainoa pieni huone kyläraitin varressa oli koko hänen maallinen omaisuutensa. Siinä hän eleli, nukkui ja teki kenkiä.Mutta ei pappa Panov köyhäkään ollut. Hänellä oli suutarinvälineensä, kaunis, valurautainen hella keittämistä ja käsien lämmittelyä varten, iso korituoli jossa istua ja torkkua, hyvä, tukea sänky ja tilkkutäkki ja pieni öljylamppu antamaan valoa illan tullen. Ja niin monet ihmiset tarvitsivat uusia kenkiä tai paikkoja, pohjia ja korkoja entisiinsä, että pappa Panovilla oli aina rahaa leipään, kahviin ja kaaliin. Sillä kaalikeitto oli hänen herkkuaan.
Niin pappa Panov eleli elämäänsä tyytyväisenä – enimmäkseen. Tavallisesti hänen silmänsä tuikkivat pienten, pyöreiden silmälasien takana ja hän lauleli, vihelteli ja tervehti iloisesti ohikulkijoita.
Mutta tänään pappa Panov seisoi surullisena pikku puotinsa ikkunan ääressä. Hän ajatteli vaimoaan, joka oli kuollut jo monta vuotta sitten, ja lapsiaan, jotka olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois. Oli jouluaatto ja kaikki muut viettivät joulua perheensä kanssa. Pappa Panov katseli kyläraitille. Ikkunoissa loistivat kynttilät, lamput ja joulukuusten valot. Hän katseli toiseen suuntaan. Sieltä kuului leikkivien lasten naurua ja huutoja. Pikku puodin oven- ja ikkunanraoista hiipivät sisään hyvien jouluruokien tuoksut."Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään ja nyökytellen hiljaa päätään.
"Jaa-a, jaa-a"; eikä hänellä ollut ketään, joka olisi saanut hänen silmänsä taas tuikkimaan pienten, pyöreiden silmälasien takana.
Pappa Panov huokaisi syvään. Sitten hän sytytti hitaasti öljylamppunsa, meni korkean hyllyn luo ja otti siltä vanhan, ruskeakantisen kirjan.
Hän pyyhkäisi penkiltä nahanpaloja syrjään, pani kahvipannun tulelle ja istui isoon korituoliinsa lukemaan. Hän luki ääneen seuraten sormellaan riviä. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua, eikä hän osannut lukea kovin hyvin.
Hän luki joulukertomusta – siitä, miten pieni Jeesus-lapsi syntyi, ei lämpimään taloon vaan talliin, koska majatalossa ei ollut tilaa hänen äidilleen ja isälleen"
Jaa-a, jaa-a", pappa Panov sanoi sivellen pitkiä viiksiään. "Jos he olisivat tulleet tänne, olisin antanut heidän nukkua omassa sängyssäni ja peitellyt pikku vauvan tilkkutäkin alle. Olisi niin mukava saada seuraa ja leikkiä pienen lapsen kanssa."
Pappa Panov nousi kohentamaan tulta. Ulkona oli tullut sumuista. Hän käänsi lampun sydäntä korkeammalle, kaatoi itselleen mukillisen kahvia ja palasi kirjan ääreen.
Hän luki rikkaista miehistä, jotka matkustivat autiomaan halki tuomaan Jeesus-lapselle ihmeellisiä lahjoja – kultaa ja hyväntuoksuisia aineita.
"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov huokaisi. "Jos Jeesus tulisi tänne, ei minulla olisi hänelle mitään annettavaa." Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy ja hänen silmänsä alkoivat tuikkia pienten, pyöreiden silmälasien takana. Hän nousi, meni taas korkean hyllyn luo ja otti siltä pölyttyneen, narulla sidotun laatikon. Hän avasi sen ja kaivoi paperin sisästä parin pienenpieniä kenkiä. Pappa Panov seisoi hiljaa pikku kenkä kummassakin kädessään. Ne olivat parhaat kengät, mitä hän ikinä oli tehnyt. "Nämä minä antaisin Jeesukselle", hän mutisi. Sitten hän pakkasi kengät hellästi takaisin laatikkoon ja köpitti taas isoon korituoliinsa. Hän huokaisi syvään ja jatkoi lukemista.
Huoneen lämpökö sen sai aikaan vai myöhäinen ilta, en tiedä, mutta ennen pitkää pappa Panovin luiseva sormi liukui pois kirjan sivulta, hänen silmälasinsa valuivat alas nenältä ja hän nukahti.
Ulkona sumu sakeni. Ikkunan ohi lipui hämäriä hahmoja. Vanha suutari nukkui ja kuorsasi hiljaa.
Äkkiä huoneessa kuului ääni: "Pappa, pappa Panov!" Vanha mies säpsähti. Hänen harmaat viiksensä alkoivat täristä. "Kuka siellä?" hän huusi tiirustellen ympärilleen. Hän ei nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja, mutta huoneessa ei näyttänyt olevan ketään.
"Pappa Panov", ääni puhui taas. "Toivoit, että olisit nähnyt minut, että olisin tullut sinun pikku puotiisi ja olisit saanut antaa minulle lahjan. Pidäpä huomenna silmällä kyläraittia aamun koitosta iltahämärään, minä tulen. Ole tarkkana, sillä en aio sanoa, kuka olen."
Sitten oli taas hiljaista, Pappa Panov hieroi silmiään ja oikaisi äkkiä selkänsä. Hellan hiillos oli hiipunut ja lamppu oli sammunut kokonaan, mutta ulkona soivat kirkon kellot. Joulu oli tullut."Se oli Jeesus", vanha mies sanoi ja siveli mietteliäästi viiksiään. "Vai olikohan se unta? No, oli mitä oli, huomenna odotan häntä kylään. Mutta mistä minä tunnen hänet? Eihän hän aina ollut vauva; hänestä kasvoi aikamies, kuningas. Sanovat, että hän oli Jumala itse."
Vanha mies nyökytteli päätään. "Jaa-a, jaa-a", hän tuumi. "Minun onkin katsottava tarkasti."
Sinä iltana pappa Panov ei mennyt sänkyyn. Hän jäi istumaan korituoliin ikkunan ääreen huomatakseen varmasti aamulla heti ensimmäisen kulkijan. Auringon säteet kipusivat hiljalleen kukkulan yli ja alkoivat valaista pitkää mukulakiviraittia.
Tiellä ei näkynyt vielä ketään.
"Minäpä keitän hyvät joulukahvit", pappa Panov sanoi iloisesti. Hän sytytti hellaan tulen ja keitti ison pannullisen höyryävää kahvia. Mutta koko ajan hän piti silmällä ikkunaa.Vihdoin kiemurtelevan tien päässä näkyi kulkija. Pappa Panov painoi innoissaan kasvonsa huurteiseen ikkunaruutuun: ehkä se oli Jeesus. Mutta sitten hän vetäytyi pettyneenä takaisin. Kulkija oli tullut lähemmäs. Hän löntysti hitaasti tietä pitkin pysähtyen vähän väliä. Pappa Panov tunsi miehen. Se oli vanha kadunlakaisija, joka tuli kylälle joka viikko kärryineen ja luutineen.
Pappa Panovia harmitti. Oli hänellä parempaakin katsottavaa kuin vanha kadunlakaisija. Hänhän odotti Jumalaa, Kuningasta, Jeesusta. Hän kääntyi äkäisesti selin ikkunaan ja odotti, kunnes arveli ukon ehtineen ohi. Mutta kun hän taas kääntyi ikkunaan päin, kadunlakaisija olikin juuri hänen puotinsa kohdalla tien toisella puolella. Ukko oli pysäyttänyt kärrynsä ja hieroi käsiään ja tömisteli jalkojaan. Pappa Panovia alkoi säälittää. Miesparkaa näytti tosiaan palelevan. Ja ajatella, että hänen piti olla töissä joulupäivänäkin!
Pappa Panov naputti ikkunaruutuun, mutta ukko ei kuullut. Pappa Panov meni ovelle.
"Hei!" hän huusi. "Hei, mies!" Kadunlakaisija vilkaisi säikähtyneenä ympärilleen. Ihmiset olivat usein hänelle ilkeitä, koska hänellä oli sellainen työ. Mutta pappa Panov näytti hymyilevän.
"Maistuisiko kuppi kahvia?" suutari kysyi. "Sinähän näytät olevan ihan jäässä." Kadunlakaisija jätti kärrynsä siltä seisomalta.
"Kyllähän se sopii", hän sanoi ja astui pikku puotiin. "Olet kovin ystävällinen, kovin ystävällinen."
Pappa Panov hämmensi kahvipannua.
"Tämä on vähintä mitä voin tehdä", hän sanoi olkansa yli. "Onhan nyt sentään joulu."
Ukko niiskautti nenäänsä. "Tässä minun jouluni sitten onkin", hän sanoi, otti kahvikupin, jota pappa Panov ojensi hänelle, ja laahusti hellan ääreen lämmittelemään. Hänen kosteat vaatteensa höyrysivät ja niistä lähti tunkkainen haju.
Pappa Panov palasi ikkunaan ja alkoi taas katsella oikealle ja vasemmalle.
"Vieraita tulossa, vai?" vanha kadunlakaisija murahti. "Etten vain olisi tiellä?"
"Vieraita tulossa, vai?" vanha kadunlakaisija murahti. "Etten vain olisi tiellä?"
Pappa Panov pudisti päätään. "Tuota noin… Oletko koskaan kuullut Jeesuksesta?"
"Ai siitä, joka on sama kuin Jumala?" ukko sanoi.
"Hän on tulossa tänään meille", pappa Panov vastasi.
Ukko katsoi häntä ihmeissään ja pyyhki hitaasti nenäänsä takinhihaan.
Pappa Panov kertoi hänelle koko tarinan.
"Siksi minä nyt tässä tähyilen häntä", hän lopetti.
Kadunlakaisija laski mukinsa hellan reunalle ja pudisti synkän näköisenä päätään. "No, toivottavasti sinua onnistaa", hän sanoi ja lähti ovea kohti. "Ja, tuota, kiitokset kahvista." Ensimmäistä kertaa kadunlakaisija hymyili. Sitten hän meni kärryjensä luo ja lähti kiireesti eteenpäin.
Pappa Panov jäi seisomaan ovelle ja katselemaan hänen jälkeensä.
Hän tähyili oikealle ja vasemmalle. Talvipäivän aurinko paistoi kirkkaasti. Sen säteet lämmittivätkin sen verran, että huurre alkoi sulaa ikkunasta ja liukkailta mukulakiviltä.
Ihmisetkin olivat jo lähteneet liikkeelle. Muutama juopunut hoiperteli kotiin edellisen illan juhlista, perheitä kulki sukulaisten luo kylään hienoissa vaatteissaan. He nyökkäsivät ja hymyilivät pappa Panoville, joka seisoi puotinsa kynnyksellä.
"Hyvää joulua, pappa Panov!" he huusivat. Ja vanha suutari nyökkäili ja hymyili heille mutta ei pysäyttänyt heitä, koska tunsi heidät kaikki. Hän odotti vierasta.
Juuri kun pappa Panov oli aikeissa sulkea oven ja mennä sisään, hän huomasi jotakin. Varjossa seinän vierellä kulki kompuroiden nuori nainen vauva sylissään. Nainen oli hyvin laiha ja väsyneen näköinen ja hänen vaatteensa olivat kuluneet.
Pappa Panov katseli naista. Tämä oli jo melkein mennyt ohi, kun pappa Panov huusi:
"Hei, ettekö haluaisi tulla vähän lämmittelemään?" Nainen vilkaisi häntä säikähtäneen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä juoksemaan karkuun. Mutta sitten hän näki, miten vanhan suutarin silmät tuikkivat silmälasien takana.
"Olette hyvin ystävällinen", hän sanoi astuessaan suutarin ohi tämän pikku puotiin.
"Enpä nyt tiedä", pappa Panov sanoi olkapäitään kohauttaen. "Te vain näytitte niin viluiselta. Onko teillä vielä pitkäkin matka?"
"Naapurikylään asti", nainen vastasi. "Viitisen kilometriä. Olen asunut myllyllä, mutta minulla ei ole enää rahaa vuokranmaksuun. Olen menossa serkkuni luo pyytämään, että saisin asua heillä. Minulla kun ei ole miestä."
Pappa Panov meni naisen luo hellan ääreen. "Ettekö huolisi leipää ja keittoa kanssani?" hän kysyi. Mutta nainen pudisti ylpeästi päätään."No, ainakin vähän lämmintä maitoa lapselle", suutari sanoi ja otti lapsen äidin sylistä. "Ei tarvitse huolestua", hän lisäsi silmät tuikkien, "on minullakin ollut pieniä lapsia." Hän lämmitti maitoa kattilassa ja alkoi syöttää sitä lapselle. Lapsi jokelsi ja potkiskeli hänen sylissään.
"Oi-joi!" pappa Panov sanoi päätään pudistaen, "pikku raukalla ei ole kenkiä."
"Kun ei ole varaa sellaisiin", nuori nainen sanoi katkerana.
Silloin pappa Panovin mieleen tuli ajatus. Hän työnsi sen pois, mutta se tuli uudestaan. Niin hän haki laatikon korkean hyllynsä päältä. Pienen pienet kengät, jotka hän oli tehnyt kauan, kauan sitten, olivat vauvalle juuri sopivat. Kuin hänelle tehdyt!
"Tässä näin, saatte nämä", suutari sanoi lempeästi.
Nuori nainen riemastui. "Miten voin kiittää teitä kylliksi!" hän huudahti.
Mutta pappa Panov ei kuullut. Hän katseli huolestuneena ikkunasta ulos. Ettei vain Jeesus ollut kulkenut ohi sillä aikaa, kun hän ruokki lasta!
"Onko jokin hätänä?" nuori nainen kysyi ystävällisesti.
"Oletteko kuullut Jeesuksesta, joka syntyi jouluna?" vanha suutari kysyi.
Nainen nyökkäsi.
"Hän on tulossa meille tänään", pappa Panov sanoi. "Niin hän lupasi." Ja hän kertoi naiselle koko unensa – jos se yleensä oli uni.
Nuori nainen kuunteli epäuskoisen näköisenä. Kun vanha suutari oli päässyt loppuun, nainen taputti ystävällisesti hänen kättään. "Toivottavasti unenne toteutuu", hän sanoi. "Sen te kyllä ansaitsisitte, kun olette ollut niin hyvä minulle ja lapselleni."
Sen sanottuaan hän lähti.
Pappa Panov sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keitti itselleen kaalikeittoa ja asettui taas ikkunan ääreen odottamaan.
Tunnit kuluivat. Ihmisiä tuli ja meni. Pappa Panov katsoi tarkasti jokaista ohikulkijaa. Mutta Jeesusta ei vain tullut.
Pappa Panovia alkoi pelottaa. Jospa Jeesus olikin tullut, mutta hän ei ollut tuntenut tätä. Jospa Jeesus oli kulkenut nopeasti ohi sillä aikaa, kun pappa Panov oli käväissyt kohentamassa tulta tai laittamassa keittoa. Vanha suutari ei voinut enää istua aloillaan. Hän meni pikku puotinsa ovelle katsomaan vielä kerran.
Ohi kulki kaikenlaista väkeä, lapsia ja vanhoja miehiä, kerjäläisiä ja mummoja, iloisia ja happamia ihmisiä; toisille hän nyökkäsi, toisille hän hymyili, ja kerjäläisille hän antoi rahaa tai leipää.
Mutta Jeesusta ei vain tullut.
Hämärän tullen pappa Panov alkoi masentua. Ulkona nousi taas harmaa joulukuun sumu, ja pian hän ei erottanut enää edes niiden muutamien ihmisten hahmoja, jotka kulkivat hänen ikkunansa ohi.
Surullisena vanha suutari sytytti öljylamppunsa, lisäsi hiiliä tuleen ja laittoi itselleen vähän illallista.
Syötyään hän istui väsyneenä isoon korituoliin ja otti kirjansa esille. Mutta hänen sydämensä oli niin raskas ja silmänsä niin väsyneet, ettei hän saanut sanoista selvää.
"Se oli sittenkin vain uni", hän sanoi surullisena itsekseen. "Minä niin halusin uskoa siihen. Minä niin toivoin, että hän olisi tullut."
Kaksi isoa kyyneltä nousi hänen silmiinsä silmälasien takana ja sumensi hänen näkönsä.
Silloin hänestä näytti, kuin huoneeseen olisi tullut joku. Kyyneltensä läpi pappa Panov oli näkevinään, miten pienen puodin läpi kulki ihmisiä pitkänä jonona. Siinä oli kadunlakaisija ja äiti lapsena kanssa – kaikki ihmiset, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt ja joille hän oli puhunut.
Kulkiessaan hänen ohitseen he jokainen kuiskasivat:
"Etkö nähnyt minua? Etkö nähnyt minua, pappa Panov?"
"Kuka sinä olet?" vanha suutari huudahti kompuroiden ylös tuolistaan. "Kuka sinä oikein olet? Sano!"
Hän kuuli saman äänen kuin edellisenä iltanakin. Mutta mistä se tuli, sitä hän ei osannut sanoa.
Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä, minun oli jano ja te anoitte minulle juoda, minun oli kylmä ja te kutsuitte minut sisään. Ne ihmiset joita tänään autoit – koko ajan kun autoit heitä, autoit minua!"
Sitten oli taas hiljaista.
Vanhan miehen kyyneleet kuivuivat. Huoneessa ei näkynyt ketään.
"Jaa-a, jaa-a", pappa Panov tuumi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään. "Hän tuli sittenkin!"
Vanha suutari nyökytteli miettiväisesti päätään. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen ja tuike syttyi taas hänen silmiinsä pienten, pyöreiden silmälasien taa.
Kysy tähdeltä, tähti tietää
(Kirj. Kaisa Raittila)
Minut on piirretty jokaiseen kuvaan. Minua on katseltu tötterön läpi. Minusta on puhuttu viisaiden pöydissä ja minua on seurattu autiomaan yli. Minä olen tähti, joulun tähti. Ja nyt minä kerron teille, miten se kaikki kävi.
Kun olin niin korkealla taivaalla, en heti huomannut enkeliä, joka astui nasaretilaisen Marian huoneeseen. "Terve", enkeli sanoi. "Olet saanut armon." Ja enkeli kertoi, että Maria saisi vauvan, josta tulisi kuninkaiden kuningas.
Ei ihme, että Marialle tuli kiire serkkunsa Elisabetin luo. Elisabet kun odotti vauvaa hänkin. Myöhemmin hänen pojastaan tuli se kuuluisa Johannes, Johannes Kastaja.
Minulla oli täysi työ pysytellä radallani taivaalla. Niin ihmeissäni oli. Ja eikös siinä käynyt niin, että tulin innoissani vähän säntäilleeksi sinne tänne ja loistaneeksi itseäni kirkkaammin.
Idän viisaat tähyilivät minua alkeeliisilla tötteröillään, kas kaukoputkia ei vielä ollut. He vertasivat minua muihin tähtiin ja olivat varmoja, että suurella loistollani halusin kertoa merkittävästä käänteestä heidän pienen maailmansa historiassa.
Mutta Marian kotimaassa olivat roomalaiset ottaneet vallan. He halusivat kerätä mahdollisimman suuret verot tullakseen mahdollisimman rikkaiksi. Piene Marian piti vauva vatsassaan nousta aasin selkään ja ratsastaa Joosefin kanssa kauas Beetlehemiin vain kirjoittaakseen nimensä verolueteloon.
Eikä siinä vielä kaikki. Kun paimenet olivat nin ihmeissään, minun piti ruveta patistamaan heitä matkaan. Lähtekää nyt lasta katsomaan, sanoi enkelikin. Kun kaiken nähneenä tiesin paikan, näytin heille tietä.
Kaukaa autiomaan hiekkamyrskyjen läpi olivat tulossa myös idän viisaat miehet, jotka olivat katselleet minua tötterön läpi. Vaikka olisin mieluusti jänyt tallin katonreunan härän hengityksen lämpöön, nousin korkeammalle näyttäkseni myös tietäjille tietä. Säteni osuivat tuon tuosta kallisarvoisiin lippaisin, joihin tietäjät olivat pakanneet lahjojaan: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
Pysyttelin kaiken aikaa näyttämöllä, koska tiesin kuuluvani tähän kertomukseen, Ja toisin kuinkukaan muu, olin nähnyt kaiken, ja siksi saatoin kertoa sen teille. Olkaa hyvät ja ripustakaa minut kuusenne latvaan muistaaksenne, mitä näin.
Ikinä en olisi arvannut, että kuningasten kuningas syntyy kesken matkan. Mutta niin vain kävi. Marian vatsassa rupesi nipistelemään ja lapsi halusi keskellä yötä ulos, vaikka heillä ei ollut edes majapaikkaa. Härkä katseli, kun pieni punainen maailman pelastaja pantiin sen ruokakaukaloon nukkumaan.
Olin syrjäsilmällä huomannut, että jotakin oli meneillään kaupungn niityllä. Lammaspaimenet yrittivät pysytellä siellä hereillä nuotionsa ääressä. Yhtäkkiä enkeli tuli taivalle ja käski paimenien olla pelkäämättä. Heille kun oli juuri syntynyt suuri vapauttaja ja vieläpä tässä Daavidin kaupungissa, Betlehemissä.
Legenda neljännestä kuninkaasta
Kaukana venäjänmaan rajoilla eli hyvä ja köyhä kuningas. Hänen suvussaan oli kulkenut perimätieto korkeimman kuninkaan syntymisestä ja sitä julistavan tähden syttymisestä. Kun tuo kirkas tähti sitten ilmestyi taivaalle, tunsi köyhä kuningas sen heti. Hän jätti valtakuntansa ja lähti etsimään korkeinta kuningasta. Yksin hän lähti vain vanha ratsunsa mukanaan. mutta hän otti lahjoiksi mukaansa, mitä hänen köyhä valtakuntansa parasta tarjosi: helmiä, pellavaa, turkiksia, hunajaa.
Tähti oli loistava, ja sen valossa oli helppo matkaa tehdä. Kaukana etelässä hän kohtasi kolme kuningassta, jotka olivat samalla matkalla kuin hänkin. He tulivat mahtavista valtakunnista, eivätkä he välittäneet köyhästä kuninkaasta, joka ei väsyneellä hevosellaan kyennyt seuraamaan heidän kamelikaravaanejaan. Köyhä kuningas majoittui vähäiseen majataloon. Sen lattialta hän löysi lasta odottavan kerjäläisvaimon jonka hetki oli tullut. Kaikki olivat hänet hyljänneet. Köyhä kuningas ei voinut jättää häntä. Ja kun lapsi oli syntynyt, sai hän antaa turkiksensa alastoman suojaksi.
Aika kului, jä tähti oli yhä alempana. Se lähestyi jo taivaanrantaa. Köyhä kuningas tuli maahan jossa vallitsi sanomaton hätä ja sorto. Miten hän nyt tunsikaan korkeinta kuningasta tarvittavan! Kaikki kärsimys täytti hänen sydämensä. Kaikki lahjansa hän joutui jakamaan onnettomille. mitään hänellä ei enää olisi korkeimmalle kuninkaalle vietävänä. mutta hän jatkoi matkaa. Ja kun hänen uskollinen ratsunsa oli kuollut, kulki hän jalan hitaasti eteenpäin.
Köyhä kuningas tuli suuren meren rantaan ja satamaan, jossa kaleeri oli parhaillaan lähdössä kaukaisille vesille. Siellä hän kohtasi huutavien merimiesten keskellä vanhan vaimon ja nuorukaisen. Nuorukainen saisi lähteä kaleerin mukana sovittamaan kuolleen isänsä velkaa. Ei hän voinut sulkea sydäntään leskivaimon itkulta, ja niin hän raskain sydämin lupautui lähtemään hänen sijastaan laivaan. Pitkä oli hänen matkansa oleva. Kolmekymmentä vuotta hän oli orjana laivalla palveleva. Kaikki laivalla unohtivat vähitellen, että hän oli kerran tullut sinne vapaaehtoisesti. Niin hän joutui uhraamaan myös uhrinsa. Ja hän ihmetteli, kun ei missään näkynyt väähäisintäkään merkkiä, että korkein kuningas olisi syntynyt maailmaan. Mutta niin pimeää oli, että hän saattoi taivaanrannalla eroittaa hävinneen tähden heijastuksen.
Köyhä kuningas oli vanha ja väsynyt, kun hän viimein vapautui. Tähteä ei näkynyt, mutta hän jatkoi matkaansa samaan suuntaan kuin ennen tuskin muistaen, mitä hän etsi. Lopulta hän tuli suureen kaupunkiin, jossa oli ihmisiä koko maailmasta ja jossa vietettiin suurta juhlaa. Kaupungissa hän tapasi sen kerjäläisvaimon, jota hän oli kauan sitten auttanut. Tämä ei häntä tuntenut, mutta kertoi tulijalle, miten kerran muukalainen oli auttanut häntä hänen vaikeana hetkenään:"Minä annoin hänelle sydämeni, vaikka hän ei saanut koskaan tietää sitä. Jotain voi kerjäläinenkin antaa, oman sydämensä." Ja vaimo kertoi, että tänään oli korkein kuningas kuoleva tässä kaupungissa. Köyhä kuningas sai vielä nähdä hänet. Juhlavieraitten mukana hän tuli kummulle, jolla oli kolme ristiä. Keskimmäisellä riippuva kantoi kruunua - tosin orjantappurakruunua - ja kun köyhä kuningas kohtasi hänen katseensa, tunsi hän hänet heti. Miten hän olikaan häpeissään ja pahoillaan, että oli matkalla jakanut pois kaikki lahjansa. Mitään hän ei voisi antaa kuninkaalleen. mutta silloin hän muisti kerjäläisvaimon sanaa, että köyhinkin voi jotain antaa ja niin hän painui polvilleen ja sopersi:"Mutta minun sydämeni! Herra, ota minun sydämeni...!"
Legenda hämähäkin verkosta
Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi olivat lähteneet pakomatkalle Egyptiin enkelin kehotuksesta. Kun tuli ilta, he olivat väsyneitä ja etsivät itselleen suojaa luolasta. Oli hyvin kylmä. maa oli valkoisen kuuran peitossa.
Luolassa asuva pieni hämähäkki katseli Jeesus-lasta ja toivoi jollakin tavalla voivansa lämmittää tätä. Se mietti, ja päätti sitten tehdä sen, mitä hämähäkki voi - kutoa verkon. ja niin se peitti koko luolan suuaukon suurella verkolla.
Hetken kuluttua astui polkua pitkin joukko kuningas Herodeksen sotilaita, jotka olivat etsimässä Jeesus-lasta tappaakseen hänet Herodeksen käskystä.
Tultuaan luolan luo sotilaat aikoivat tutkia sen nähdäkseen, olivatko pakolaiset siellä, mutta silloin heidän päällikkönsä huomasi luolan suuta peittävän huurteisen hämähäkinverkon.
"Katsokaa tuota hämähäkinverkkoa", hän sanoi, "se on aivan ehjä. On mahdotonta, että kukaan olisi voinut päästä luolaan rikkomatta sitä. "
Ja niin sotilaat jatkoivat matkaa, ja pyhä perhe pelastui pienen hämähäkin kutoman verkon ansiosta.
Tämän takia, näin kerrotaan, mekin koristelemme joulukuusemme hopeanauhoilla, jotka kimaltelevat kuin huurre siinä verkossa, joka suojeli pyhää perhettä heidän pakomatkallaan.
Muumilaakson joulukuusen koristelu
(Tove Jansson; Kuusi. Kokoelmasta näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen.)Muumilaakson joulukuusi koristeltiin näin:
"He kantoivat heti joulukuusen pihalle ja istuttivat sen lujasti lumeen. Sitten he alkoivat koristaa sitä latvasta lähtien kaikella kauniilla, mitä vain keksivät.
He koristivat sen kesäpuutarhan näkinkengillä ja Niiskuneidin helminauhoilla. He poimivat salongin lampusta kristallit ja ripustivat ne oksille. Latvaan he asettivat punaisen silkkiruusun, jonka Muumimamma oli saanut Muumipeikon isältä.
Kaikki kantoivat sinne kauneinta mitä tiesivät lepyttääkseen talvern käsittämättömiä voimia.
Kun kuusi oli valmis, kulki Hemulin täti jälleen potkukelkallaan ohitse. Nyt hän polki toiseen suuntaan, ja hänellä oli jos mahdollista vielä kiireempi kuin äsken.
- Katso meidän kuustamme, Muumipeikko huusi.
- Varjelkoon! Sanoi Hemulin täti. Mutta te olettekin aina olleet kummallisia. Nyt minun täytyy mennä... Täytyy ehtiä valmistamaan ruokaa, ennen kuin joulu tulee.
- Joulu? Toisti Muumipeikko ihmetellen. Syökö se?"
YKSINÄINEN PAIMEN(Teksti sivulta http://www.rukoushelmet.net/)
 Vanha yksinäinen paimen istuu nuotiolla. Vanha yksinäinen paimen istuu nuotiolla ja tuijottaa tuleen. Hän tietää. Hän tietää ja tuntee, että tämä on se yö. Tämä on se sama yö, joka kaikista vuosista huolimatta tulee aina samanlaisena, aina yhtä uutena ja yllättävänä, tämä kummallinen, ihana yö. Vanha yksinäinen paimen istuu ja odottaa. Hänen ei tarvitse odottaa kovin pitkään. Hän kuulee kuinka hänen toverinsa istuutuvat hänen lähelleen. Hän kuulee kuinka viitat kahisevat, kun he kääriytyvät niihin pysyäkseen lämpiminä. Hän kuulee heidän hiljaiset rauhoittavat äänensä. Tutut ja turvalliset äänet, jotka auttavat unohtamaan ympärillä levittäytyvän pimeän ja pelottavan yön. Nuotion tuli on hiipumassa, lampaat liikahtelevat hiljaa. Ne ovat asettumassa yön lepoon. On kuin aika olisi pysähtynyt. Ja kuitenkin koko ajan tapahtuu huimaavia asioita. Nuotiolla näyttää istuvan yksinäinen paimen, mutta samalla heitä on siinä monta. Levossa olevat lampaat ovat liikkumattomina hämärässä, mutta samalla ne liikahtelevat vähän levottomasti.  Paimen paneutuu makuulle niin kuin on tehnyt joka vuosi tähän samaan aikaan. Samalla tavalla kuin aina ennenkin hän asettuu makaamaan selälleen ja tuijottaa avoimin silmin taivaalle. On aivan hiljaista, on aivan uskomattoman hiljaista. Käsittämättömän hiljaista. Hän tarkastelee kirkkaita tähtiä keskellä pimeyttä. Hän huomaa ihmettelevänsä, kuinka pimeällä taivaalla voi olla niin paljon valoa. Pimeyttä ja valoa. Ennen kuin hän ehtii ajatuksissaan loppuun yksi tähti alkaa kirkastua. Se kirkastuu kirkastumistaan ja tuntuu kuin se tulisi suoraan kohti. Pimeys katoaa. Hiljaisuus häviää. Laulu lakkaa. Hohtavasta kirkkaudesta astuu näkyviin häikäisevä enkeli, Jumalan sanansaattaja ja sanoo: Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille. te löydätte lapsen joka makaa kapaloituna seimessä.  Ilman täyttää mahtava laulu: Gloria in exelsis deo. Samassa hetkessä kaikki paimenet ovat aivan hereillä. Hämmästyneinä ja peloissaan he tuijottavat taivaalla loistavaa kirkkautta ja samalla haltioissaan kuuntelevat ihanaa laulua. Gloria in exelsis Deo. Ja samalla hetkellä enkelin ympäröi taivaallinen sotajoukko, joka laulaa kunniaa Jumalalle ja rauhaa ihmisille. Häikäisevä hohtava kirkkaus täynnä ihanaa laulua. Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Sitten kaikki on ohi, taivas pimenee, äänet vaimenevat, näky katoaa. Ilosanoma jää. Ilosanoma jää hiljaiseen pimeään kylmään maailmaan. Paimen sanoo tovereilleen muutaman sanan. Samat sanat, jotka hän on sanonut niin monta kertaa. Nyt Betlehemiin, siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen minkä Herra meille ilmoitti. Hän nousee ja hänen toverinsa seuraavat häntä. Tietään miettimättä, yhtään epäröimättä he kiiruhtavat kaupunkiin ja saapuvat pieneen talliin.  Ovensuusta heidän silmiensä eteen aukenee ihana näkymä. Pyhä näkymä. Hämärä talli hohtaa salaperäistä valoa. Pieni lapsi nukkuu seimessä. Äiti silittää lapsen poskea hellästi. Tallin eläimet katsovat lasta vaiti, kuin palvoen. Täynnä nöyrää ihmetystä paimenet kumartavat seimen oljilla nukkuvaa lasta. Maailman Vapahtajaa, Kristusta, Herraa. Vanha yksinäinen paimen istuu nuotiolla. Vanha yksinäinen paimen istuu nuotiolla ja tuijottaa tuleen. Enää hänen ei tarvitse odottaa. Hän tietää. Hän tietää ja tuntee. Tämä on se yö. Tänä yönä tallissa, aasin ja härän hajussa, seimeen syntyy lapsi. Maailman Vapahtaja. Taivas pimenee, äänet vaimenevat, näyt katoavat. Ilosanoma jää. Pieni lapsi, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. |
Jumala lähetti enkeli Gabrielin valitsemaan sopivia eläimiä vartioimaan Jeesus-lapsen seimeä. Kaikki eläimet koottiin Betlehemin kedolle ja kukin tuli vuorollaan enkeli Gabrielin eteen.
Ensin esiin astui mahtava leijona. Se nosti päänsä ylväästi pystyyn ja sanoi, ettei mitään valintatilaisuutta tarvita. Oli itsestään selvää, että paikka seimen vartijana kuului hänelle. Hän oli eläinten kuningas. "Ei, ei, ei", vastasi enkeli, Sinä olet aivan liian pelottava lapsen vartijaksi."
Sitten esiin tuli kettu, joka sanoi: "Minä voisin varastaa lapselle kaikkein parhaat makupalat". "Ei, ei, ei", vastasi enkeli, sinä olet aivan liian kevytmielinen tähän tehtävään.
Sitten tuli riikinkukon vuoro. Se avasi komeat pyrstösulkansa ja sanoi: "Minä voisin kaunistaa sulillani koko tallin." "Ei, ei, ei", sanoi enkeli, sinä olet aivan liian koreileva tälle lapselle.
Näin jokainen eläin astui vuorollaan enkeli Gabrielin eteen, mutta kaikissa oli joku sellainen vika, etteivät ne voineet tulla kysymykseen. Lopulta ei ollut enää yhtään eläintä jäljellä.
Mitäs nyt pitäisi tehdä, tuumi enkeli. Sitten se kohotti katseensa ja näki kaukana kaksi eläintä, jotka kaikessa rauhassa söivät ruohoa. Enkeli meni eläinten luo ja huomasi, että ne olivat härkä ja aasi. Enkeli kysyi: "Miksi te ette ole tulleet valintatilaisuuteen?" Eläimet jatkoivat ruohon syömistä päät painuksissa. Ja sitten aasi vastasi: "Emme me tulleet, ei meitä kuitenkaan olisi valittu. Ei meillä ole mitään annettavaa lapselle." Ja härkä sanoi: "Niin, korkeintaan olisimme voineet vähän huiskia kärpäsiä pois hännillämme."
"Juuri te kaksi olette sopivia!", sanoi enkeli Gabriel. Ja niin härällä ja aasilla on ollut oma paikkansa seimiasetelmissa pienen Jeesus-lapsen vartijoina.
Joululegenda kiiltomadosta
Kaks kyyhkyläistä päällä kurkihirren
suloisen lauloi Lapsen univirren
Ja härkä, aasi hengityksellään
sulattelivat lapsen yltä jään.
Luo pienokaisen ihanan ja kalliin
ne jouluyönä polvistuivat talliin.
suloisen lauloi Lapsen univirren
Ja härkä, aasi hengityksellään
sulattelivat lapsen yltä jään.
Luo pienokaisen ihanan ja kalliin
ne jouluyönä polvistuivat talliin.
Vaan suojan peränurkkaan pimeään,
jäi pieni lehtimato miettimään.
Hän näki toisten palvelevan lasta,
hän miten kumartaisi kuningasta
Ja kun ei muuta löytänyt
poimi hän maalattialta lehden vihreän
Niin tuuma tuumalta hän, suussa lehti,
luo Jeesuksen seimivuoteen ehti
Ja uinaileva lapsi hymyten sen selkää
hipaisi ja lahjaa sen
Toi mato lahjan, Lapsi palkan soi,
näin pyhä käsi kiiltomadon loi.
Se kimmeltää kuin taivaan tähdet,
kun suviyöhön vaeltamaan lähdet.
jäi pieni lehtimato miettimään.
Hän näki toisten palvelevan lasta,
hän miten kumartaisi kuningasta
Ja kun ei muuta löytänyt
poimi hän maalattialta lehden vihreän
Niin tuuma tuumalta hän, suussa lehti,
luo Jeesuksen seimivuoteen ehti
Ja uinaileva lapsi hymyten sen selkää
hipaisi ja lahjaa sen
Toi mato lahjan, Lapsi palkan soi,
näin pyhä käsi kiiltomadon loi.
Se kimmeltää kuin taivaan tähdet,
kun suviyöhön vaeltamaan lähdet.
-Jaakko Haavio-
PYHÄ YÖ
(Kirj. Selma Lagerlöf)
Oli joulupäivä. Kaikki muut olivat menneet joulukirkkoon paitsi isoäiti ja minä. Toinen meistä oli liian vanha, toinen liian nuori. Istuessamme yksin talossa isoäiti alkoi kertoa tarinaa.
Olipa kerran mies, joka kulki pimeässä yössä etsien tulta. Hän kulki talosta taloon ja koputti oville: "Hyvät ihmiset, auttakaa minua. Tarvitsen tulta tehdäkseni nuotion vaimolleni ja vastasyntyneelle lapselleni!"
Mutta oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat sikeästi. Mies saapui kedolle, missä vanha paimen istui laumansa keskellä nuotion ääressä.
Lähestyessään laumaa mies näki kolmen suuren koiran nousevan ja syöksyvän häntä kohti. Hän näki terävien valkoisten hampaiden välähtävän tulen loimussa, kun koirat tarttuivat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa purrakseen häntä. Mutta ne eivät purreet! Mies jatkoi matkaa kohti nuotiota, mutta lampaat makasivat maassa niin vieri vieressä, ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin hän astui lampaiden päälle ja kulki lauman yli, eikä yksikään eläin liikahtanut."
Näin pitkälle isoäiti oli saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en voinut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi lampaat eivät liikkuneet, isoäiti?" kysyin uteliaana. "Kohta saat tietää", isoäiti vastasi ja jatkoi kertomusta.
"Kun mies oli päässyt nuotion luo, havahtui paimen. Hän oli vanha, kovasydäminen mies. Nähdessään muukalaisen lähestyvän hän tarttui terävään seipääseen ja sinkosi sen kohti miestä. Seiväs lensi, mutta aivan miehen edessä se kääntyi ja lensikauas niitylle."
Taas minä keskeytin isoäidin. "Miksi seiväs ei tahtonut tappaa miestä?" Mutta isoäiti ei vastannut vaan jatki kertomusta.
"Mies astui paimenen luo ja pyysi tulta. Paimen olisi mielellään vastannut kieltävästi, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän oli nähnyt, etteivät koirat eikä keihäs kyenneet vahingoittamaan miestä." Ota niin paljon kuin haluat", hän vastasi.
Mutta nuotiossa ei ollut enää palavia puita, vaan ainoastaan hehkuva hiillos, eikä miehellä ollut mitään astiaa, millä kantaa hiiliä.
Silloin hän kumartui, ja keräsi paljain käsin hehkuvat hiilet viittansa liepeeseen, eivätkä ne polttaneet häntä. Kun paimen näki tämän, hän alkoi miettiä, mikä yö nyt on, kun koirat eivät pure, seiväs ei tapa eivätkä hiilet polta. Hän huusi vieraan takaisin tiedustellakseen asiaa.
"En voi sanoa sitä sinulle, jos et itse näe", vastasi mies ja lähti palaamaan takaisin.
Mutta paimen halusi seurata häntä. Vihdoin he tulivat kolkkoon ja kylmään luolaan, jossa vastasyntynyt makasi äitinsä kanssa.
Vaikka paimen oli kovasydäminen, hän ei voinut nähdä lapsen palelevan, vaan otti repustaan lämpimän lampaantaljan ja antoi sen lapselle. Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki ympärillään valtavat enkelijoukot, jotka lauloivat ylistystä vastasyntyneelle Maailman Vapahtajalle. Ja paimen polvistui lapsen eteen ja kiitti Jumalaa.