Rauha. Turva. Levollinen mieli. Noihin sanoihin kulminoituu minun itsenäisyyspäivä. Äsken nukuin 1-vuotiaani lapsenlapsen kanssa vieretysten päiväunia. Siinä pientä nukuttaessa ajattelin, mikä onni, että lapsi voi nukahtaa turvallisesti. Sekin asia, mitä pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se on kaikkea muuta.
Loppuvuosi on ollut itselleni rankka. Isäni kuoli marraskuussa ja sain olla hänen lähellään loppuajan. Nyt on ääretön tyhjyys, mutta samalla jonkinlainen rauha. Saimme kaiken isän kanssa niin valmiiksi juteltua, kuin koskaan voi saada. Meille annettiin aikaa. Olen siitä hyvin kiitollinen.
Viikolla olin Jesse Kaikurannan joulukonsertissa Kokkolan kirkossa. Olipa kaunista. Kaikuranta soittaa muuten upeasti pianoa, totesin! Olin hyvin liikuttuut, ku hän esitti Konsta Jylhän "Joululaulu"-kappaleen. Sanoinkuvaamatonta...
"Joulun aatto nyt saa, jo ilta tummuu ja hiljenee maa Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo Paikka hiljainen on, tumma, liikkumaton; äidin haudalle valon hän suo
Liekin niin häilyvän, tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa Sitä katsovi silmin niin kaipaavin, sitä katsoo ja taas odottaa koska joulun hän saa, koska voi naurahtaa kera muiden taas kuin ennenkin Mutta niin hiljainen koti yksinäisten, on kuin puuttuisi siunaus sen
Äänen hiljaisen, sointuvan nyt jostakin kuulevi hän, joka lämpimin lausehin lohduttaa, joka nousemaan katsehen saa Älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää Joka hetki sun kanssasi käyn Lapsi joulun mä oon, sinut vien kartanoon, josta lähdit. Sun valonas näyn
Joulun ensimmäisen mä olla tallissa härkien sain Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaan, sinne saapuivat tietäjät maan Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään, sinun joulusi kauniiksi teen Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat voivat peittyä kirkkauteen."
