Jos kysyttäisiin, osaisitko kertoa, mikä on rakkain kuusenkoristeesi? Ja jos itse saan vastata, niin kerron sen sinulle: Rakkain koristeeni on pieni, vaatimaton ja keltainen pallo... Tässä näet aarteestani kuvan:
Tuo pallo on jo vanha, se on kuulunut jouluihin niin kauan kuin muistan, ilmeisesti jo vuosia ennen syntymääni. Massapallon ympärille oli kiedottu ohut keltainen lanka ja pallo koristi mummolani kuusta joka joulu. Kuusen oksille ripustettiin muutaman keltaisen pallon lisäksi myös punaisia ja liloja palloja. Lapsena pidin sitä lilaa palloa kaikkein kauneimpana. Lankapalloa oli ihana silitella, joskus ajattelin, että pallo on sileä, kuin pieni lintu. Ripustuslenkkikin tuntui kuin linnun heiveröiseltä jalalta.
Paras hetki kuusenkoristelussa oli se, kun kamarin yläkaapista kurkoteltiin tuolinreunalla keikkuen pieni pahvilaatikko! Perinteeseen kuului myös mummon hokema vieressä "Varovasti, varovasti, ettei kynttilät mene rikki! " Oikeat sähkövalot olivat punaisessa rasiassa, jossa kannessa oli kynttiläetiketti. Laatikko näytti arvokkaan näköiseltä. Meillä lapsilla siihen ei ollut asiaa. Netistä löysin kuvan juuri samanlaisista kynttilöistä. Tuntuu hassulta, että ovat ihan Museoviraston sivuilla kuukauden esineenä vuonna 2007! Näyttääkö jonkun muunkin mielestä tutuilta: )
Kuusi koristeltiin sillä tavoin, että aikuiset asettelivat ensin arvokkaasti kynttilät oksille. Joka joulu oli oma jännityksensä, syttyvätkö valot palamaan. Maalla syrjäseudulla varakynttilät olivat aattona tavoittamattomissa, ellei asiaan ollut varautunut jo etukäteen ... Yleensä laatikon pohjalla olikin pari varakynttilää. Ja suorastaan autuas se hetki, kun valot tulvahtivat hämärässä huoneessa päälle. Ehkä vertaus tähden valaisemasta kedosta paimenille kuulostaa tässä yhteydessä hieman ontuvalta, mutta lapsen mielissä asia oli kerrassaan ihmeellinen! 60- ja 70-luvuilla valoja kun ei pidetty turhaan päällä, siihen oli kasvettu kiinni.
Kynttilöiden ja latvaan ripustetun hopeatähden jälkeen oli meidän lasten vuoro. Siskon kanssa ripustelimme varvistellen kauniista kauniimpia koristeita kuusen oksille. Ongelma oli aina, ettei yläoksille yltänyt ripustamaan mitään. Laatikossa oli myös monenvärisiä metallikäpyjä, ne olivat uudempia koristeita, ja ne ripustettiin pienestä muovirinkulasta oksille riippumaan.
Laatikon pohjalla oli myös tavaroita, jotka ihmetyttivät. Esimerkiksi vanhat, aitojen kynttilöiden pidikkeet. Sellaiset hopean väriset. Niitä oli kiva napsutella sormien välissä ja yrittää asettaa oksille. Joskus toivoin, että pidikkeeseen löytyisi oikea kynttilä. En tosin ikinä saanut tukia pysymään oksilla, joten pian ne olivat taas laatikossa pohjimmaisina...
Kotitekoisena koristeena oli kuusessa paperista tehty rengasketju. Äidin kanssa muistaakseni tein sen yhdessä. Joskus oli myös perinteinen lippunauha, mutta se taisi mennä vuosien myötä nauhasta sotkulle ja heitettiin pois... Meillä oli myös muutama pitkä koristenauha kiedottavaksi kuusen oksille. Nauhat olivat ohuita ja hopeisia, niissä oli lisäksi siellä täällä valkoisia hapsuja. Ei mitään tuuheita hörhelöitä, kuten nykyään, vaan yksinkertaisia, mutta silti niin juhlavia. 70-luvulla koristelaatikoon ilmestyi myös yksi lyhyempi, kullanvärinen nauha Se oli ihana, paljon paksumpikin, kuin se hopeinen. Pikkusisko asetteli sitä kaulansa ympäri ja leikki missiä. Nauha oli vain harmittavan lyhyt, se ei ikinä yltänyt kokonaan kuusen ympäri.
Mutta vielä siitä rakkaimmasta koristeesta... Perheeni muutti pois mummolasta, kun olin alakouluikäinen. Mummo jäi veljensä kanssa kahden pientilalle asumaan. He asuivatkin siellä yli 80-luvun puolivälin, kunnes mummon veli kuoli.. Siihen asti keltainen pallo piti pintansa ja urheasti kannatteli itseään oksalla joulu joulun perään. Kun mummo muutti vanhustentaloon, ja se pahvinen laatikko jäi elelemään yksikseen yläkomeroon.
Seuraavan kerran kohtasin tuon keltaisen pallon 90-luvun puolivälissä. Mummola oli myyty mummon kuoleman jälkeen ja me tyhjensimme taloa. Vielä kerran sain kiikuttaa tuolin komeron eteen ja varvistella katsomaan, mitä yläkaapissa olisi. Aivan kuin aika olisi seisahtanut, kun ruskea pahvilaatikko osui silmiini!
Hitaasti nostin laatikon alas komerosta "Varovasti, varovasti, ettei kynttilät mene rikki! " Istuin lattialle tutkiskelemaan laatikon sisältöä. Niitä elämän nostalgisia hetkiä... Olisin saanut surutta ottaa koko laatikon itselleni, mutta jostain syystä en ottanut. Otin itselleni vain sen yhden keltaisen lankapallon, muut eivät laatikosta huolineet mitään. "Ei siellä mitään kummoista oo", kuulin jonkun sanovan. Suljin laatikon ja hiljaa työnsin sen takaisin yläkaappiin. Sinne se kuuluu...
Tuo keltainen pallo on kulkenut siitä lähin mukana omissa jouluissani. Parasta pallossa on sen vaatimattomuus, sellaisina muistan lapsuuteni joulut. Ei lahjoissa rypemistä, vaan tunnelmaa. Joka vuosi perheen miesväki kommentoi jo lähes velvollisuudesta "Voi ei, vieläkö tuo pallo pitää tuonne pistää". Tunnearvoa ei voi näköjään toisten mieliin siirtää. Siitä viis, minun jouluuni tuo pallo kuuluu aina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti