Piparipuuhia

Meidän perheen jouluperinteisiin kuuluu leipaista piparit yleensä itsenäisyyspäivänä. Niin teimme sitten tänäkin vuonna. Perheen kuopuksen kanssa ensin etsimme muotteja esille. Ihan kaikkia ei viitsitty tonkia laatikoista pöydälle, kun ei taikinaakaan ollut tällä kertaa ylettömästi. Meidän perheessä ei piparit hirveästi kulu, mutta silti ihan leipomisen vuoksi pikkasen joka joulu niitä väännetään. Onhan siinä oma tunnelmansa ja lapsille mieluisaa: )

Poika paineli innoisssaan muotteja taikinaan. Samalla opeteltiin, miten muotti kannattaa sijoittaa, että taikinasta saisi kerralla mahdollisimman paljon pipareita. Jonkinlaista hahmottamista mittaa kai tämäkin..

Kun eka pellillinen oli saatu onnekkaasti paistovalmiiksi, saapui isompikin poika taikinanjaolle. Meinasi koko touhu muuttua kilpailuksi taikinasta. Isompi tuumasi, että voiskos joskus tehdä piiparitaikinan ihan vaan raakana syötäväksi, kun se maistuu silloin kaikista parhaalta:/ No, näkökulma tämäkin! Ehkä oma ajatusmaailmani on liian rajoittunut vain. tällaiseen ilotteluun...

 Loppu hyvin, kaikki hyvin - ei yhtään palanutta piparia, vaikka läheltä taas kerran liippasikin. Kiva niitä oli paistella ja maistella... Jostain löytyi tilanteeseen sopiva runonpätkäkin:

Olen pieni pipari,
siirapilta maistun.
Ruskea on värini,
kun uunissa mä paistun.
Karamellinapit rinnustani koristaa.
Joulupöytään aattona minut
muiden kanssa laitetaan.

(-Tunt.-)

Puhti ei tällä kertaa riittänyt enää piparien koristeluun, sillä samaan aikaan alkoivat linnan juhlat. Ja sehän on ihan pakollinen hetki istahtaa töllötimen ääreen. Alla kuitenkin kuva kauniisti kuorrutetusta piparista, joka keikkui  Suomenlinnan joulukuusessa. Sellainen kiva ja  perinteikäs kuusenkoriste se siellä oli omenan kera: )