Niin sitä mennään vauhdilla kohti joulua! Tänään oli sen verran kylmä, ettei ulkona tullut juurikaan käytyä. Sitä vastoin puuhastelin viimeisiä hommia ihan rennosti kotosalla. Innostuin vielä leipasemaan ihanaisen glögi-juustotortun, mikä meillä onkin ollut jo monena vuonna aattoillan kahvipöydässsä. Lisäksi pyöräytin lohirullia, kun poika niitä toivoi. Tiedän, tekevät kyllä kauppansa: ) Isompi poika savusteli itsekseen lohia ulkona ja siinä välissä leipaisi joulutorttuja ja lämmiteli puusaunaa. Meillä on sellainen pitkälämmitteinen puusauna, jota lämmitetään ensin monta tuntia ja sit siellä voi vastaavasti saunoa samoilla lämmöillä useaman tunnin... Harvoin tulee lämmitettyä, kun vie aikaa, mutta tällaisilla pakkasilla on järkevämpää olla tuhlailematta ylenmäärin sähköä...Eikä sähkösauna muutoinkaan kovin jouluiselta tunnu...
Kaupassa käytiin ukon ja nuorimaisen kanssa. Päällimmäisenä jäi mieleen, että vaikka kaupan piha olikin täynnä autoja ja kaupassakin ruuhkaa, niin ihmiset olivat oikein hyvillä mielin liikkeellä. Sain aivan joulumielen, kun kaupassa hyllyn takaa näin vanhan hoitolapseni, joka nyt on jo liki parikymppinen. Tämä tyttö oli liikkeellä vanhempiensa kanssa ja keskustelu kuului seuraavasti:
Tyttö: "Äiti, ostetaan näitä" (tyttö osoittaa pähkinöitä hyllyssä)
Äiti: "Mitä ihmettä me noilla?"
Tyttö:"Ostetaan ne oraville!"
Äiti:"Mutta eihän meillä oo edes oravia!!!"
Pienestä voi näköjään tulla hyvälle tuulelle: ))) Vielä kotona kerroin pähkinätarinaa ja perheen miesväki puhkesi tarinani kirvoittamana pähkäilemään, olisivatko oravat ilmestyneet, jos tyttö olisi saanut ostaa ne pähkinät:)))
Kaupassa näin myös saman puliukon, josta sain vuosi sitten täydellisen hyvän joulumielen! Silloin kauppa oli täynnä äkeitä ja kiireisiä, tylyjä ihmisiä. Ja siinä hän istui - puliukko punaisine poskineen kaupan aulan penkillä vailla kiirettä. Ja hymyili korvasta korvaan. Silloin sain joulumielen hänen kiireettömyydestään ja lapsenhymystään. Tänään hän käveli samassa aulassa samankaltaisen ystävänsä kanssa - sama hurmaava hymy karehti kasvoillaan. Vaikka elämänyylinsä ei muutoin ihan kohtaakaan, niin ainakin hänessä oli asennetta:) Kunpa meistä jokinen voisi vastaanottaa joulun samalla ilmeellä!
Iltapäivällä koristeltiin kuusi. Nuorimmainen ei meinannut millään malttaa odottaa h-hetkeen asti. Tässä tämä isännän ylpeys - tapaavat veljensä kanssa kisailla, kumpi onnistuu kaatamaan paremman kuusen:
Nuorimmainen koristeli kuusta aivan innoissaan. Niitä lapsuuden riemuja. Minäkin ripustin perinteisesti yhden joulukoristeen kuusen oksalle, sen mummoni vanhan keltaisen pallon... Ihana! Tämän joulun alla tulikin jo 23 vuotta mummoni kuolemasta. Hän kuoli juuri ennen joulua. Sinä jouluna tuntui oudolta jakaa lahjat, jotka mummo oli ennättänyt jo kaikille ostaa... Minä sain kuparisen kahvipannun, joka edelleen on tietysti tallessa. Mummo haudattiin joulun jälkeen ja hautajaisissa laulettiin "Maa on niin kaunis". Sen jälkeen joulu on alkanut minulle aina sen laulun laulamisesta...
Nuorimmainern koristeli tohkeissaan myös huonettaan. Joka joulu ilmestyy muutamia uusia koristeita koulusta - niin tänäkin jouluna.
Suuri unelmani uudesta jouluseimestä jäi edelleen odottamaan seuraavaa vuotta. Se ei haittaa, pidänkin sitä sellaisena iäisyysprojektina. Monta uutta osaa sain seimeäni varten kuitenkin hankittua. Noista vanhoista ja uudemmista seimen osasista kasasin tänä vuonna kaksi erillistä seimeä. Nuorimmainen rakastaa noita seimiä ja käy aina itsekseen vaihtamassa hahmojen paikkaa...
Sain lopulta myös joululiinani silitettyä. Ukko jo oli huolissaan, ettenkö ota niitä ollenkaan esille. Muisteli pojille, kuinka minä ompelin ristipistoja vielä silloin, kun olimme nuoria ja rakastuneita:) Kertoo kai sen, että nykyään harvemmin ennätän käsitöitä tekemään... Nuo liinat on kuuluneet elämäämme kauemmin kuin tää meidän nykyinen talo tai pojat. Tuon ylemmän liinan tein vuonna 1992 ja alemman liinan sain lahjaksi anopilta 1993. Ovat jotain sellaista, jota ilman joulu ei kai tulisi )
