Hoosiannaa...

Pikkasen vipinää tässä on koko viikonlopun riittänyt. Kotiuduin juuri iltakymmeneltä Hesan reissulta ja olo on aika raukee. Hesan reissusta kertoilen lisää jonain toisena päivänä, kunhan palaudun: )

Tänään on sitten ensimmäinen adventti! Kuulostaa ihanalta! Vähän harmittaa, että meni tänä vuonna Hoosiannan laulainen tai edes kuuleminen ihan sivu suun. Siksipä etsin korvikkeeksi Youtubesta esityksen. Tulee harras ja  jouluinen tunne, vai mitä! Niitä kirkkomusiikin helmiä...

Kyllin hyvää kylliksi

Aika moni nykyajan lapsista tai lapsenmielisistä luultavasti ehdottaisi "Lumiukko"-filmiä, jos kysyttäisii, mitä jouluaattona tuli/tulee televisiosta. Vaikka se hieno onkin, ja musiikki suorastaan ihana, se ei olisi minun valintani.

Vaikuttavin joulunajan ohjelmista omasta mielestäni on ehdottomasti Kylli-tädin joulusadut! En tiedä, moniko ne muistaa, mutta omaan lapsuuteeni ne kuuluivat kuin latvatähti kuuseen. Kylli Koskella, tuolla maagisella taiteilijatädillä, oli suorastaan lumoava ote. Vaikka televisio kotona olikin  mallia mustavalkoinen, se  ei taide-elämystä latistanut.

 

-Kuva lainattu Wikipediasta!-

Kauniiden kuvien ja koskettavien satujen lisäksi minua jaksoi aina kiehtoa rau-hal-li-nen ääni. Satuun ikään kuin upposi, vajosi, jäi kiinni. Ja sadun jälkeen koko maailma tuntui hetken kauniilta. Ihailtava taito, jota oikeasti kadehdin. Joskus aikaisemmassa ammatissani intouduin minäkin leikkimään Kylliä. Jokusia satuja olen oikeasti kertonut ja samalla piirrellyt lapsille. Ja vaikka esitykset Kylliin verrattuna aika valjuiksi jäivätkin, niin lapsiin se  silti uppoaa. Kerronnassa on jotain taianomaista...

Ensimmäiset Kylli-tädin joulukalenterisadut putkahtivat ulos televisiosta vuonna 1963 Tähystäjätontun seikkailussa. Tuota ohjelmaa en tosin ole nähnyt. Uskomattomalta tuntuu, että Kyllin viimeisen joulukalenterin esittämisen aikana hän oli jo lähes 90-vuotias. Siinä riittää tavoiteta kenelle tahansa!

Eilen innostuin vuoden tauon jälkeen katselemaan Kylli-tädin esityksiä Ylen Elävästä Arkistosta.  Ja aivan kuin viime vuonnakin, niin 8- ja 15-vuotiaat poikani liimautuivat läppärini taakse seuraamaan hiljaa tarinaa... Tuntui aivan uskomattomalta. Nyt haluan tarjota teille lukijoille palasen tuota ihanuutta! Oheinen filmitallenne on  Kylli-tädin viimeinen televisiosatu. Nyt on aika rauhoittua ja hiljentyä katselemaan herkkiä siveltimen vetoja!  Ja eikun klikkaamaan linkkiä:)

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=6&ag=41&t=277&a=228

Joulun ajan kultturia...

Olen pohtinut viime aikoina joulun kulttuuripuolta. Joulun sanoman ohessa eläydymme jouluun monin tavoin. Vaikka tuntuu, että omassa maassamme on jäyhää kansaa, niin joulun aikaan tämä  melankolinen väki puhkeaa toviksi kukkaan. Joulujuhlat, joululaulut, joulunäytelmät... Tavallinen pulliainen löytää itsensä
jopa herkistelemästä koskettavien runojen ääreltä!

Lapsena en tajunnutkaan, millaisessa kultturien kehdossa elelin! Itse asiassa perhetaustani oli hyvin vaatimattomista oloista lähtöisin, enkä ollut tottunut siihen, että mitään kovin ylevää kotona harrastettaisiin. Enemmänkin se oli pienen maalaistalon yhteisöllistä eloa ja arkipäiväistä vuorovaikutusta. Vanhojen tummujen tarinointia sai kuunnella illat pitkät suu ammollaan...   Kirjallisuutta kotona taisi alkuvuosina  olla tasan kolmen satukirjan verran. Samoja satuja luettiin  uudestaan ja uudestaan. Isäni harmitteli aina, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta harrastaa musiikkia. Niinpä eräänä päivänä isä hommasi kotiin isot sähköurut ja kertoi ilmoittaneensa minut soittotunnille:/ Minä ujona pakenin keittiön ruokapöydän alle mököttämään ja ilmoitin, etten todellakaan aio mennä... Mutta isäpä ei antanut periksi ja niin sitä  lopulta mentiin! Pian huomasin rakastavani soittamista. Tästä opetuksena, että joskus joku tarvitsee ihan oikeasti pienen potkun alkuun...

Koulussa meillä oli iso luokka. Opettajat olivat aika tiukkoja, kuten silloin muinoin oltiin, mutta todellisia kansankynttilöitä kuitenkin. Heillä riitti aktiivisuutta kulkea luokan kanssa jos missä ylimääräisissä tilaisuuksissa vapaa-aikanakin. Tuskin kellään  nykyään rahkeet sellaiseen riitäsivät!

Lisäksi parhaan ystäväni isä oli kirkkoherra ja jos kirkosta puuttui ohjelmaa, minut hälyytettiin kaverini kanssa pikapikaa paikalle joko laulamaan, keräämään kolehtia,  sytyttämään kynttilöitä tai muuta sellaista. Mitä milloinkin. Ei ollut ikään aikaa jännittää tulevaa, kun tilaisuudet saattoivat rapsahtaa hyvin äkisti eteen. Tästä syystä en edelleenkään osaa esiintymistä kait jännittää...

Tämä kaikki pienenä johdantona siihen, miksi ilmeisesti rakastan kaikkea luovaa. Koulussa oli ennen hyvin perinteiset kuusijuhlat. Saman parhaan kaverini kanssa taisimme vuosi vuoden jälkeen varastaa pääroolit näytelmissä. Tämä johtui kait siitä, että olimme aina ne luokan ainoat vapaaehtoiset: ))) 

Eniten jäivät mieleen  ensimmäisten vuosien joulun ajan näytelmät. Ekan vuoden näytelmässä olin tyttö, joka veljensä kanssa haki kuusta metsästä. Roolinimeni taisi olla Leena. Muuta en siitä muista. Toisena vuonna kaverini oli Tonttu Törppö ja minä Tonttu Vikkelä.   Seikkailimme joulutarinassa suurelta tuntuvalla näyttämöllä. Tonttu Törpön auto sammui ja minä valitin roolissani autoa lykäten, miksi Tonttu Törpön oli pitänytkään sellainen auto hankkia: )))

Seuraavat kaksi vuotta olikin sitten melkoista hulinaa. Opettaja innostui Tiernapojista ja tietysti me oltiin heti taas valmiina. Kiersimme molempien joulujen alla useita joulujuhlia ja lisäksi opettaja kuljetti meitä kauppoihin ja pankkeihin hoilaamaan. Seurakunnassakin käytiin esiintymässä. Opettajalla oli siniharmaa 70-luvun alun Toyota ja sillä huristelimme roolivaatteet takakontissa paikkaan jos toiseenkin. Löysinpä vanhasta albumistani kuviakin yhdestä esiintymisreissusta!

Yleensä esitykset sujuivat oikein hienosti. Osasimme roolimme kuin vettä valaen. Itse asiassa osaan koko näytelmän vieläkin ulkoa sanasta sanaan (En tosin tiedä, mitä tällaisesta taidosta on hyötyä...). Pieniä kommelluksia matkan varsille toki mahtui. Muistan, kuinka juuri ennen esitystä paksusta foliosta muotoiltu tähti vyössäni irtosi ja harmitti vietävästi, kun kaikkien muiden esiintyjien puvuissa tähdet tietysti pysyivät kiinni. Opettaja käski ommella sen kiinni kotona, mutta taisi jäädä ompelematta...

Toisen joulun pääesiintyminen meni osallani jouluisesti pipariksi. Olimme lupautuneet myös yläasteen ja lukion joulujuhliin esiintymään ja se tuntui alakoululaisesta aika ylväältä. Ennen esitystä olin ihan kunnossa, mutta juuri ennen esitystä  ääneni käheytyi totaalisesti! Roolivaatteet ylläni kävin supattamaan opettajan korvaan, että en voi laulaa osaani, sillä ääni katosi juuri. Eihän se tietenkään uskonut, vaan lykki meitä innoissaan kohti lavaa. Vähän vahingoniloisena(kin) rääkäisin sitten oman osuuteni. Mahtoi yleisö ajatella, että todellisen jouluvariksen ovatkin osaan löytäneet!  Joka tapauksessa sekin esitys oli mieliinjäävä: )))

Tässä vielä   esiintyjät vuonna 1977. Kaksi tiernapoikaa ja kaksi -tyttöä.  Liikuttavaa, eikö totta! Jos joskus jollekulle tarjoutuu tilaisuus osallistua Tiernapoikaesitykseen, niin joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta ehdottomasti suosittelen!

Sydämet siellä syttyy...

Viime yönä, kun en saanut unta kiinni, otin kirjastosta lainaamani joulurunokirjan esille. Mikähän siinä on, että niin moni hyvä teos on onnistuneesti kätkeytynyt vaatimattomien kansiensa väliin. Tämän "jouluhelmen"  löysin  ihan vahingossa kahden paksun opuksen välistä arasti punastelemasta...

En tiedä, onko kyseessä jokin juhlapainos, mutta joka tapauksessa kirjan etukantta koristaa komiasti Kokkolan tervatynnyri-vaakuna. Kirjan nimi on Armahin joulunaika" ja sen on koonnut Eero Salola." Kirja on painettu jo vuonna 1945.

Kirja on siis kokoelma aikakautensa joulurunoudesta. Mukaan on mahtunut niin L. Onerva, Eino Leino, Immi Hellen, Arvi Lydecken, kuin moni muukin tuttu ja myös muutama hieman vieraampikin nimi. Oikeastaan minua ei suuresti yllättänyt, että hurmaannuin eniten Lauri Pohjanpään runoihin. Olen koko ikäni ollut runofriikki ja viime joulun ehdoton suosikkini oli Pohjanpään "Jouluruno", jonka voit lukaista Joulukalenterit -sivuiltani  (vuoden 2009 kalenteri, nro 12)!

Tällä kertaa sydämeni syttyi eniten  Joulu-uni" ja "Metsien joulu".-nimisille runoille.  Lupaan, että tulen käyttämään niitä tämänvuotisessa joulukalenterissani! Mutta vielä täytyy malttaa jokunen päivä...

Koulussa on hulinaa ja huisketta riittänyt. Perjantaina vietämme koko koulun yhteistä adventtihartausta. Lauluharjoituksia ämpätään koulupäiviin, vaikka tiedämmekin jo, että oppilaamme tulevat jälleen kerran laulamaan kauniisti! Yhdessä laulaminen tuo kivaa tunnelmaa, joka kuuluu asiaan!



Erämaahan eksyin kerran...

Tänään taas töiden jälkeen ihan pikainen piipahdus  pienelle kirpparille, jossa en ole käynyt pitkiin aikoin. Siellä oli somistettu kokonainen huone täyteen jouluista tavaraa, mutta mikään ei oikein kolahtanut. Kiva niitä  silti oli katsella. No, mukaan tarttui sulonen servettiteline kuitenkin.  Aina jotain... Tontut siinä kantelivat jouluruu`ista notkuvia tarjottimia. Väkisinkin tulvahtaa mieleen ikivanha joulurenkutus "jouluruokaa tarjoo kunnon vää-ki..." Millaisethan servetit tuohon hankkisi?

                                               

Ja sitten - kuin keidas keskellä erämaata! Kun olin menossa jo kohti kassaa, silmäni nauliutuivat
kassan vieressä olevaan hyllyyn. KAMELEITA! Jee, ilmeisesti joku on  joskus tuonut eteläntuliaisinaan puusta veistettyjä kameleita...Niitä oli myynnissä useampia,yhdellä oli jalkakin jo teipattuna. Minä valkkasin hyllystä kolme hyväkuntoista yksilöä. Ei kiitos mitään nilkuttavia näin tärkeälle matkalle. Ihanan yksilöllisen näköisiä jokainen!

                                     

Aika ylväitä nuo kamelit. Keinuvat laivat... Ja kaiken huipuksi taaimmaisena hyllyssä kyyhötti pikkuinen aasi! Tässä vaiheessa taas jo lähes hyperventiloin:/ Sopivat seimeeni oikein hienosti.

                                       

Tässä aasissa on jotain kamalan nöyrää...Juhta sanana on mielestäni oikein kuvaava. Tuskin Joosef olisi Marialle oikuttelevaa aasia halunnutkaan :)

Alan uskoa vähitellen siihen, että ihan oikeasti saan vielä tämän seimiprojektini etenemään. Paimenet ja tietäjät, vaviskaa, sillä täältä tullaan!

Frangenin vinkkejä nautinnolliseen jouluun...

Joululehtiä tässä on tullut luettua. Sain niitä vielä ystävältäni pinkan lisää: )



Oli tarkoitus, että olisin tänään kertonut näistä lukemistani kauniista sivuista tarkemminkin, mutta aika on ollut kortilla. Siispä kerron vain kivasta kolumnista, jonka Simo Frangen on kirjuuttanut Kaikkien aikojen joulu 1/2008 - lehteen.Tunnen sympatiaa Frangeniin jo sen vuoksi, että neljäsosa geeneistäni on kotoisin samalta pieneltä maalaispaikkakunnalta kuin hänelläkin:/

Frangen kirjoittelee viime hetken vinkeistä jouluun. Mutta tällä kertaa paljastan ne sinulle näin hyvissä ajoin! Frangenin mukaan mantelin löytymiseen kannattaa tosissaan panostaa! Apukeinona voi käyttää esim. röntgeniä. Voit kertoa lääkärissä, kuinka kipeä polvesi on ja kiikuttaa mukanasi puurokattilan röntgeniin sillä verukkeella, että muutoin  perheen loppasuut syövät kaiken. Ja kun lääkäri sitten kuvaa polveasi, huudahdat "katso , lehmä lentää" ja vaivihkaa sujautat  kattilan kuvaan polvesi viereen...

Kuusenhausta Frangen kirjoittaa:" Kuusenhaku on raskas urakka, joten huonokuntoisimmat eivät sen jälkeen  jaksa enää nauttia joulusta. Frangen ehdottaakin  ratkaisuksi lavatansseja: vuorotunnein olisi naistenhaku, miestenhaku ja kuusenhaku - homma sujuisi yhteistuumin kuin tanssi: )

Frangen kertoo, että samaa kuusta kannattaa käyttää monta vuotta, koska kuusenhaku on rankkaa puuhaa. Sopiva määrä on titenkin KUUSI vuotta! Neulasten karisemisen jälkeen on mahdollisuus panostaa enemmän koristeluun... Ja lopultakin - kun lataa kuuseen riittävän paljon koristeita, on ihan sama, onko kuusessa enää neulasia tai ei.

Frangenin lapsuudessa joulukalenterin luukkujen avaaminen oli vielä kiehtovaa puuhaa. Frangen toteaa, että nykyajan lasten elämänrymi on niin kiihkeää, ettei yhden luukun avaaaminen päivässä  riitä. Nykyajan lapsi haluaa avata luukun 10 minuutin välein eli kuusi luukkua tunnissa. Frangenin mukaan tämä tekisi vuorokaudessa 144 luukun avausta ja koko joulukuun saldona 3456 luukkua - lapsilla ei jäisi aikaa pahantekoon!

Lopuksi Frangen pohtii joululaulujen sanomaa. Lapsuudessa joululaulujen tonttu saattoi kurkistella ikkunoiden takaa, mutta nykyään kolmen hengen suurperhe  asuu viidennessä kerroksessa. Jotta tonttujen ikkunan takaa kurkkimisen perinne voidaan siirtää nykylapsille, ehdottaa Frangen seuraavaa:

 a.) Kerrostalojen seinämiin tehdään pikku kohoumia ja koloja, jotta tonttu pystyy seinäkiipeilemään viidenteen kerrokseen

 b.) Talojen vieressä on  ympärivuorokautisesti  nosturi kuljettajineen, joka nostaa tontun pyydettäessä yläilmoihin.

c.) Myös helikopterilennätykset ovat mahdollisia, joskin kalliita.

Eläköön joulunaika - tulin tavattoman hyvälle mielelle tästä kirjoituksesta: )