All over the world!

Tämän blogin kautta tajuaa joulun  (ja myös netin) merkityksen jollain tavalla eri lailla kuin aikaisemmin! Asettaessani Joulusivuilleni vierailijalaskuria, kuvittelin että saattaisin saada vierailuja muutamasta maasta
- ehkä Ruotsista, Yhdysvalloista, Kanadasta ym. paikoista, joissa elelee paljon Suomesta lähtöisin olevia  ihmisiä.

Olen siis ollut enemmän kuin hämmentynyt, kun reilun kuukauden aikana vierailijoita on tullut ovista ja ikkunoista - nyt jo 18 eri maasta! Enää on valloittamatta maanosista kokonaan vain afrikka! Kyllä kai sielläkin sentään muutama isontalonantin jälkeläinen jo tepasteloo: ) Jotta sitä odotellessa!  Taitaa olla niin, että suomalaisia on levittäytyneenä aika lailla maailman joka kolkaan ja näin joulun alla iskee kaipuu siihen jouluun, jonka itse on lapsena kokenut.



Vaikka itse asunkin Suomessa, osaan ehkä aistia jotain tuosta kaipuusta. Oma lapsuuden perheeni asui pienellä suomenkielisellä maalaispaikkakunnalla, jossa joulua vietettiin pienimuotoisesti ja vaatimattomasti. Nykyinen perheeni on kaksikielinen. Mieheni suku on ruotsinkielinen ja vaikka elämä noin yleensä on hyvin samanlaista kuin missä suomalaisessa perheessä tahansa, niin silti jouluihimme  ja muuhunkin elämäämme kuuluu myös paljon suomenruotsalaisuuteen liittyviä asioita. Jo viidentoista vuoden ajan miehen suku on tullut viettämään aattoa meille. Enpä olisi silloin nuorena uskonut, että  joskus vielä emännöin suomenruotsalaisten joulukalaaseja:/  Silti parhaat jouluni olen viettänyt erämaamökissä vailla hälinää... Jotenkin vain nautin hiljaisuudesta ja rauhottumisesta enemmän.

Huomenna on jo joulukuun ensimmäinen päivä, se kauan odotettu. Ja tämä sen vuoksi, että huomen aamuna nettijoulukalenterini ensimmäisen luukun pitäisi aueta. Tervetuloa kurkistelemaan sinnekin!

Jouluvalot syttyy ikkunaan...

Vietin viikonlopun opiskeluaikaisten ystävieni kanssa reissaten ja kierrellen Helsingissä. Tarkemmin ajatellen en ole tainnut olla siellä koskaan jolunalusaikaan. Kiersimme monenlaisissa paikoissa; teatterissa, kaupoissa, Suomenlinnassa...

Halpa reissu, sillä en ostanut muuta kuin pakolliset - junalipun, teatteriliput, majoituksen ja ruokailut... Kamera oli matkassa mukana ja räpsyi kadunkulmasta toiseen. Oli hauskaa katsella kaupunkia turistin silmin ja etsiä jouluisia asioita ympäriltään.



Stockmannin jouluikkuna oli tietysti ihan pakollinen ihastelun kohde number one. Paljon siellä ihmisiä olikin näyteikkunan takana tiirailemassa joulun salaisuuksia.

Täytyy myöntää että pääkaupungissa kaikki on suurémpaa kuin täällä luonnon helmassa - jopa jouluvalot. Niitä sitten riittikin...

Sunnuntaina käväisimme retkellä Suomenlinnassa. Siellä oli joulumyyjäiset ja monenlaista ohjelmaa. Olin aivan haltioissani, kun Suomenlinnan alakoululaiset sattuivat juuri esittämään tiernapoikia. Hieman erilainen esitys, kuin oma aikaisempani, oikein kiva kokonaisuus ja aika vänkiä uusia ideoita! Djembe-rummut, nokkahuilu ja suhistuspuu sopivat taustalle mielettömän hyvin!

Näitä nyt kotona muistellessa saa taas intoa vaikka mihin!

Hoosiannaa...

Pikkasen vipinää tässä on koko viikonlopun riittänyt. Kotiuduin juuri iltakymmeneltä Hesan reissulta ja olo on aika raukee. Hesan reissusta kertoilen lisää jonain toisena päivänä, kunhan palaudun: )

Tänään on sitten ensimmäinen adventti! Kuulostaa ihanalta! Vähän harmittaa, että meni tänä vuonna Hoosiannan laulainen tai edes kuuleminen ihan sivu suun. Siksipä etsin korvikkeeksi Youtubesta esityksen. Tulee harras ja  jouluinen tunne, vai mitä! Niitä kirkkomusiikin helmiä...

Kyllin hyvää kylliksi

Aika moni nykyajan lapsista tai lapsenmielisistä luultavasti ehdottaisi "Lumiukko"-filmiä, jos kysyttäisii, mitä jouluaattona tuli/tulee televisiosta. Vaikka se hieno onkin, ja musiikki suorastaan ihana, se ei olisi minun valintani.

Vaikuttavin joulunajan ohjelmista omasta mielestäni on ehdottomasti Kylli-tädin joulusadut! En tiedä, moniko ne muistaa, mutta omaan lapsuuteeni ne kuuluivat kuin latvatähti kuuseen. Kylli Koskella, tuolla maagisella taiteilijatädillä, oli suorastaan lumoava ote. Vaikka televisio kotona olikin  mallia mustavalkoinen, se  ei taide-elämystä latistanut.

 

-Kuva lainattu Wikipediasta!-

Kauniiden kuvien ja koskettavien satujen lisäksi minua jaksoi aina kiehtoa rau-hal-li-nen ääni. Satuun ikään kuin upposi, vajosi, jäi kiinni. Ja sadun jälkeen koko maailma tuntui hetken kauniilta. Ihailtava taito, jota oikeasti kadehdin. Joskus aikaisemmassa ammatissani intouduin minäkin leikkimään Kylliä. Jokusia satuja olen oikeasti kertonut ja samalla piirrellyt lapsille. Ja vaikka esitykset Kylliin verrattuna aika valjuiksi jäivätkin, niin lapsiin se  silti uppoaa. Kerronnassa on jotain taianomaista...

Ensimmäiset Kylli-tädin joulukalenterisadut putkahtivat ulos televisiosta vuonna 1963 Tähystäjätontun seikkailussa. Tuota ohjelmaa en tosin ole nähnyt. Uskomattomalta tuntuu, että Kyllin viimeisen joulukalenterin esittämisen aikana hän oli jo lähes 90-vuotias. Siinä riittää tavoiteta kenelle tahansa!

Eilen innostuin vuoden tauon jälkeen katselemaan Kylli-tädin esityksiä Ylen Elävästä Arkistosta.  Ja aivan kuin viime vuonnakin, niin 8- ja 15-vuotiaat poikani liimautuivat läppärini taakse seuraamaan hiljaa tarinaa... Tuntui aivan uskomattomalta. Nyt haluan tarjota teille lukijoille palasen tuota ihanuutta! Oheinen filmitallenne on  Kylli-tädin viimeinen televisiosatu. Nyt on aika rauhoittua ja hiljentyä katselemaan herkkiä siveltimen vetoja!  Ja eikun klikkaamaan linkkiä:)

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=6&ag=41&t=277&a=228

Joulun ajan kultturia...

Olen pohtinut viime aikoina joulun kulttuuripuolta. Joulun sanoman ohessa eläydymme jouluun monin tavoin. Vaikka tuntuu, että omassa maassamme on jäyhää kansaa, niin joulun aikaan tämä  melankolinen väki puhkeaa toviksi kukkaan. Joulujuhlat, joululaulut, joulunäytelmät... Tavallinen pulliainen löytää itsensä
jopa herkistelemästä koskettavien runojen ääreltä!

Lapsena en tajunnutkaan, millaisessa kultturien kehdossa elelin! Itse asiassa perhetaustani oli hyvin vaatimattomista oloista lähtöisin, enkä ollut tottunut siihen, että mitään kovin ylevää kotona harrastettaisiin. Enemmänkin se oli pienen maalaistalon yhteisöllistä eloa ja arkipäiväistä vuorovaikutusta. Vanhojen tummujen tarinointia sai kuunnella illat pitkät suu ammollaan...   Kirjallisuutta kotona taisi alkuvuosina  olla tasan kolmen satukirjan verran. Samoja satuja luettiin  uudestaan ja uudestaan. Isäni harmitteli aina, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta harrastaa musiikkia. Niinpä eräänä päivänä isä hommasi kotiin isot sähköurut ja kertoi ilmoittaneensa minut soittotunnille:/ Minä ujona pakenin keittiön ruokapöydän alle mököttämään ja ilmoitin, etten todellakaan aio mennä... Mutta isäpä ei antanut periksi ja niin sitä  lopulta mentiin! Pian huomasin rakastavani soittamista. Tästä opetuksena, että joskus joku tarvitsee ihan oikeasti pienen potkun alkuun...

Koulussa meillä oli iso luokka. Opettajat olivat aika tiukkoja, kuten silloin muinoin oltiin, mutta todellisia kansankynttilöitä kuitenkin. Heillä riitti aktiivisuutta kulkea luokan kanssa jos missä ylimääräisissä tilaisuuksissa vapaa-aikanakin. Tuskin kellään  nykyään rahkeet sellaiseen riitäsivät!

Lisäksi parhaan ystäväni isä oli kirkkoherra ja jos kirkosta puuttui ohjelmaa, minut hälyytettiin kaverini kanssa pikapikaa paikalle joko laulamaan, keräämään kolehtia,  sytyttämään kynttilöitä tai muuta sellaista. Mitä milloinkin. Ei ollut ikään aikaa jännittää tulevaa, kun tilaisuudet saattoivat rapsahtaa hyvin äkisti eteen. Tästä syystä en edelleenkään osaa esiintymistä kait jännittää...

Tämä kaikki pienenä johdantona siihen, miksi ilmeisesti rakastan kaikkea luovaa. Koulussa oli ennen hyvin perinteiset kuusijuhlat. Saman parhaan kaverini kanssa taisimme vuosi vuoden jälkeen varastaa pääroolit näytelmissä. Tämä johtui kait siitä, että olimme aina ne luokan ainoat vapaaehtoiset: ))) 

Eniten jäivät mieleen  ensimmäisten vuosien joulun ajan näytelmät. Ekan vuoden näytelmässä olin tyttö, joka veljensä kanssa haki kuusta metsästä. Roolinimeni taisi olla Leena. Muuta en siitä muista. Toisena vuonna kaverini oli Tonttu Törppö ja minä Tonttu Vikkelä.   Seikkailimme joulutarinassa suurelta tuntuvalla näyttämöllä. Tonttu Törpön auto sammui ja minä valitin roolissani autoa lykäten, miksi Tonttu Törpön oli pitänytkään sellainen auto hankkia: )))

Seuraavat kaksi vuotta olikin sitten melkoista hulinaa. Opettaja innostui Tiernapojista ja tietysti me oltiin heti taas valmiina. Kiersimme molempien joulujen alla useita joulujuhlia ja lisäksi opettaja kuljetti meitä kauppoihin ja pankkeihin hoilaamaan. Seurakunnassakin käytiin esiintymässä. Opettajalla oli siniharmaa 70-luvun alun Toyota ja sillä huristelimme roolivaatteet takakontissa paikkaan jos toiseenkin. Löysinpä vanhasta albumistani kuviakin yhdestä esiintymisreissusta!

Yleensä esitykset sujuivat oikein hienosti. Osasimme roolimme kuin vettä valaen. Itse asiassa osaan koko näytelmän vieläkin ulkoa sanasta sanaan (En tosin tiedä, mitä tällaisesta taidosta on hyötyä...). Pieniä kommelluksia matkan varsille toki mahtui. Muistan, kuinka juuri ennen esitystä paksusta foliosta muotoiltu tähti vyössäni irtosi ja harmitti vietävästi, kun kaikkien muiden esiintyjien puvuissa tähdet tietysti pysyivät kiinni. Opettaja käski ommella sen kiinni kotona, mutta taisi jäädä ompelematta...

Toisen joulun pääesiintyminen meni osallani jouluisesti pipariksi. Olimme lupautuneet myös yläasteen ja lukion joulujuhliin esiintymään ja se tuntui alakoululaisesta aika ylväältä. Ennen esitystä olin ihan kunnossa, mutta juuri ennen esitystä  ääneni käheytyi totaalisesti! Roolivaatteet ylläni kävin supattamaan opettajan korvaan, että en voi laulaa osaani, sillä ääni katosi juuri. Eihän se tietenkään uskonut, vaan lykki meitä innoissaan kohti lavaa. Vähän vahingoniloisena(kin) rääkäisin sitten oman osuuteni. Mahtoi yleisö ajatella, että todellisen jouluvariksen ovatkin osaan löytäneet!  Joka tapauksessa sekin esitys oli mieliinjäävä: )))

Tässä vielä   esiintyjät vuonna 1977. Kaksi tiernapoikaa ja kaksi -tyttöä.  Liikuttavaa, eikö totta! Jos joskus jollekulle tarjoutuu tilaisuus osallistua Tiernapoikaesitykseen, niin joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta ehdottomasti suosittelen!

Sydämet siellä syttyy...

Viime yönä, kun en saanut unta kiinni, otin kirjastosta lainaamani joulurunokirjan esille. Mikähän siinä on, että niin moni hyvä teos on onnistuneesti kätkeytynyt vaatimattomien kansiensa väliin. Tämän "jouluhelmen"  löysin  ihan vahingossa kahden paksun opuksen välistä arasti punastelemasta...

En tiedä, onko kyseessä jokin juhlapainos, mutta joka tapauksessa kirjan etukantta koristaa komiasti Kokkolan tervatynnyri-vaakuna. Kirjan nimi on Armahin joulunaika" ja sen on koonnut Eero Salola." Kirja on painettu jo vuonna 1945.

Kirja on siis kokoelma aikakautensa joulurunoudesta. Mukaan on mahtunut niin L. Onerva, Eino Leino, Immi Hellen, Arvi Lydecken, kuin moni muukin tuttu ja myös muutama hieman vieraampikin nimi. Oikeastaan minua ei suuresti yllättänyt, että hurmaannuin eniten Lauri Pohjanpään runoihin. Olen koko ikäni ollut runofriikki ja viime joulun ehdoton suosikkini oli Pohjanpään "Jouluruno", jonka voit lukaista Joulukalenterit -sivuiltani  (vuoden 2009 kalenteri, nro 12)!

Tällä kertaa sydämeni syttyi eniten  Joulu-uni" ja "Metsien joulu".-nimisille runoille.  Lupaan, että tulen käyttämään niitä tämänvuotisessa joulukalenterissani! Mutta vielä täytyy malttaa jokunen päivä...

Koulussa on hulinaa ja huisketta riittänyt. Perjantaina vietämme koko koulun yhteistä adventtihartausta. Lauluharjoituksia ämpätään koulupäiviin, vaikka tiedämmekin jo, että oppilaamme tulevat jälleen kerran laulamaan kauniisti! Yhdessä laulaminen tuo kivaa tunnelmaa, joka kuuluu asiaan!