All over the world!

Tämän blogin kautta tajuaa joulun  (ja myös netin) merkityksen jollain tavalla eri lailla kuin aikaisemmin! Asettaessani Joulusivuilleni vierailijalaskuria, kuvittelin että saattaisin saada vierailuja muutamasta maasta
- ehkä Ruotsista, Yhdysvalloista, Kanadasta ym. paikoista, joissa elelee paljon Suomesta lähtöisin olevia  ihmisiä.

Olen siis ollut enemmän kuin hämmentynyt, kun reilun kuukauden aikana vierailijoita on tullut ovista ja ikkunoista - nyt jo 18 eri maasta! Enää on valloittamatta maanosista kokonaan vain afrikka! Kyllä kai sielläkin sentään muutama isontalonantin jälkeläinen jo tepasteloo: ) Jotta sitä odotellessa!  Taitaa olla niin, että suomalaisia on levittäytyneenä aika lailla maailman joka kolkaan ja näin joulun alla iskee kaipuu siihen jouluun, jonka itse on lapsena kokenut.



Vaikka itse asunkin Suomessa, osaan ehkä aistia jotain tuosta kaipuusta. Oma lapsuuden perheeni asui pienellä suomenkielisellä maalaispaikkakunnalla, jossa joulua vietettiin pienimuotoisesti ja vaatimattomasti. Nykyinen perheeni on kaksikielinen. Mieheni suku on ruotsinkielinen ja vaikka elämä noin yleensä on hyvin samanlaista kuin missä suomalaisessa perheessä tahansa, niin silti jouluihimme  ja muuhunkin elämäämme kuuluu myös paljon suomenruotsalaisuuteen liittyviä asioita. Jo viidentoista vuoden ajan miehen suku on tullut viettämään aattoa meille. Enpä olisi silloin nuorena uskonut, että  joskus vielä emännöin suomenruotsalaisten joulukalaaseja:/  Silti parhaat jouluni olen viettänyt erämaamökissä vailla hälinää... Jotenkin vain nautin hiljaisuudesta ja rauhottumisesta enemmän.

Huomenna on jo joulukuun ensimmäinen päivä, se kauan odotettu. Ja tämä sen vuoksi, että huomen aamuna nettijoulukalenterini ensimmäisen luukun pitäisi aueta. Tervetuloa kurkistelemaan sinnekin!

Jouluvalot syttyy ikkunaan...

Vietin viikonlopun opiskeluaikaisten ystävieni kanssa reissaten ja kierrellen Helsingissä. Tarkemmin ajatellen en ole tainnut olla siellä koskaan jolunalusaikaan. Kiersimme monenlaisissa paikoissa; teatterissa, kaupoissa, Suomenlinnassa...

Halpa reissu, sillä en ostanut muuta kuin pakolliset - junalipun, teatteriliput, majoituksen ja ruokailut... Kamera oli matkassa mukana ja räpsyi kadunkulmasta toiseen. Oli hauskaa katsella kaupunkia turistin silmin ja etsiä jouluisia asioita ympäriltään.



Stockmannin jouluikkuna oli tietysti ihan pakollinen ihastelun kohde number one. Paljon siellä ihmisiä olikin näyteikkunan takana tiirailemassa joulun salaisuuksia.

Täytyy myöntää että pääkaupungissa kaikki on suurémpaa kuin täällä luonnon helmassa - jopa jouluvalot. Niitä sitten riittikin...

Sunnuntaina käväisimme retkellä Suomenlinnassa. Siellä oli joulumyyjäiset ja monenlaista ohjelmaa. Olin aivan haltioissani, kun Suomenlinnan alakoululaiset sattuivat juuri esittämään tiernapoikia. Hieman erilainen esitys, kuin oma aikaisempani, oikein kiva kokonaisuus ja aika vänkiä uusia ideoita! Djembe-rummut, nokkahuilu ja suhistuspuu sopivat taustalle mielettömän hyvin!

Näitä nyt kotona muistellessa saa taas intoa vaikka mihin!

Hoosiannaa...

Pikkasen vipinää tässä on koko viikonlopun riittänyt. Kotiuduin juuri iltakymmeneltä Hesan reissulta ja olo on aika raukee. Hesan reissusta kertoilen lisää jonain toisena päivänä, kunhan palaudun: )

Tänään on sitten ensimmäinen adventti! Kuulostaa ihanalta! Vähän harmittaa, että meni tänä vuonna Hoosiannan laulainen tai edes kuuleminen ihan sivu suun. Siksipä etsin korvikkeeksi Youtubesta esityksen. Tulee harras ja  jouluinen tunne, vai mitä! Niitä kirkkomusiikin helmiä...

Kyllin hyvää kylliksi

Aika moni nykyajan lapsista tai lapsenmielisistä luultavasti ehdottaisi "Lumiukko"-filmiä, jos kysyttäisii, mitä jouluaattona tuli/tulee televisiosta. Vaikka se hieno onkin, ja musiikki suorastaan ihana, se ei olisi minun valintani.

Vaikuttavin joulunajan ohjelmista omasta mielestäni on ehdottomasti Kylli-tädin joulusadut! En tiedä, moniko ne muistaa, mutta omaan lapsuuteeni ne kuuluivat kuin latvatähti kuuseen. Kylli Koskella, tuolla maagisella taiteilijatädillä, oli suorastaan lumoava ote. Vaikka televisio kotona olikin  mallia mustavalkoinen, se  ei taide-elämystä latistanut.

 

-Kuva lainattu Wikipediasta!-

Kauniiden kuvien ja koskettavien satujen lisäksi minua jaksoi aina kiehtoa rau-hal-li-nen ääni. Satuun ikään kuin upposi, vajosi, jäi kiinni. Ja sadun jälkeen koko maailma tuntui hetken kauniilta. Ihailtava taito, jota oikeasti kadehdin. Joskus aikaisemmassa ammatissani intouduin minäkin leikkimään Kylliä. Jokusia satuja olen oikeasti kertonut ja samalla piirrellyt lapsille. Ja vaikka esitykset Kylliin verrattuna aika valjuiksi jäivätkin, niin lapsiin se  silti uppoaa. Kerronnassa on jotain taianomaista...

Ensimmäiset Kylli-tädin joulukalenterisadut putkahtivat ulos televisiosta vuonna 1963 Tähystäjätontun seikkailussa. Tuota ohjelmaa en tosin ole nähnyt. Uskomattomalta tuntuu, että Kyllin viimeisen joulukalenterin esittämisen aikana hän oli jo lähes 90-vuotias. Siinä riittää tavoiteta kenelle tahansa!

Eilen innostuin vuoden tauon jälkeen katselemaan Kylli-tädin esityksiä Ylen Elävästä Arkistosta.  Ja aivan kuin viime vuonnakin, niin 8- ja 15-vuotiaat poikani liimautuivat läppärini taakse seuraamaan hiljaa tarinaa... Tuntui aivan uskomattomalta. Nyt haluan tarjota teille lukijoille palasen tuota ihanuutta! Oheinen filmitallenne on  Kylli-tädin viimeinen televisiosatu. Nyt on aika rauhoittua ja hiljentyä katselemaan herkkiä siveltimen vetoja!  Ja eikun klikkaamaan linkkiä:)

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=6&ag=41&t=277&a=228

Joulun ajan kultturia...

Olen pohtinut viime aikoina joulun kulttuuripuolta. Joulun sanoman ohessa eläydymme jouluun monin tavoin. Vaikka tuntuu, että omassa maassamme on jäyhää kansaa, niin joulun aikaan tämä  melankolinen väki puhkeaa toviksi kukkaan. Joulujuhlat, joululaulut, joulunäytelmät... Tavallinen pulliainen löytää itsensä
jopa herkistelemästä koskettavien runojen ääreltä!

Lapsena en tajunnutkaan, millaisessa kultturien kehdossa elelin! Itse asiassa perhetaustani oli hyvin vaatimattomista oloista lähtöisin, enkä ollut tottunut siihen, että mitään kovin ylevää kotona harrastettaisiin. Enemmänkin se oli pienen maalaistalon yhteisöllistä eloa ja arkipäiväistä vuorovaikutusta. Vanhojen tummujen tarinointia sai kuunnella illat pitkät suu ammollaan...   Kirjallisuutta kotona taisi alkuvuosina  olla tasan kolmen satukirjan verran. Samoja satuja luettiin  uudestaan ja uudestaan. Isäni harmitteli aina, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta harrastaa musiikkia. Niinpä eräänä päivänä isä hommasi kotiin isot sähköurut ja kertoi ilmoittaneensa minut soittotunnille:/ Minä ujona pakenin keittiön ruokapöydän alle mököttämään ja ilmoitin, etten todellakaan aio mennä... Mutta isäpä ei antanut periksi ja niin sitä  lopulta mentiin! Pian huomasin rakastavani soittamista. Tästä opetuksena, että joskus joku tarvitsee ihan oikeasti pienen potkun alkuun...

Koulussa meillä oli iso luokka. Opettajat olivat aika tiukkoja, kuten silloin muinoin oltiin, mutta todellisia kansankynttilöitä kuitenkin. Heillä riitti aktiivisuutta kulkea luokan kanssa jos missä ylimääräisissä tilaisuuksissa vapaa-aikanakin. Tuskin kellään  nykyään rahkeet sellaiseen riitäsivät!

Lisäksi parhaan ystäväni isä oli kirkkoherra ja jos kirkosta puuttui ohjelmaa, minut hälyytettiin kaverini kanssa pikapikaa paikalle joko laulamaan, keräämään kolehtia,  sytyttämään kynttilöitä tai muuta sellaista. Mitä milloinkin. Ei ollut ikään aikaa jännittää tulevaa, kun tilaisuudet saattoivat rapsahtaa hyvin äkisti eteen. Tästä syystä en edelleenkään osaa esiintymistä kait jännittää...

Tämä kaikki pienenä johdantona siihen, miksi ilmeisesti rakastan kaikkea luovaa. Koulussa oli ennen hyvin perinteiset kuusijuhlat. Saman parhaan kaverini kanssa taisimme vuosi vuoden jälkeen varastaa pääroolit näytelmissä. Tämä johtui kait siitä, että olimme aina ne luokan ainoat vapaaehtoiset: ))) 

Eniten jäivät mieleen  ensimmäisten vuosien joulun ajan näytelmät. Ekan vuoden näytelmässä olin tyttö, joka veljensä kanssa haki kuusta metsästä. Roolinimeni taisi olla Leena. Muuta en siitä muista. Toisena vuonna kaverini oli Tonttu Törppö ja minä Tonttu Vikkelä.   Seikkailimme joulutarinassa suurelta tuntuvalla näyttämöllä. Tonttu Törpön auto sammui ja minä valitin roolissani autoa lykäten, miksi Tonttu Törpön oli pitänytkään sellainen auto hankkia: )))

Seuraavat kaksi vuotta olikin sitten melkoista hulinaa. Opettaja innostui Tiernapojista ja tietysti me oltiin heti taas valmiina. Kiersimme molempien joulujen alla useita joulujuhlia ja lisäksi opettaja kuljetti meitä kauppoihin ja pankkeihin hoilaamaan. Seurakunnassakin käytiin esiintymässä. Opettajalla oli siniharmaa 70-luvun alun Toyota ja sillä huristelimme roolivaatteet takakontissa paikkaan jos toiseenkin. Löysinpä vanhasta albumistani kuviakin yhdestä esiintymisreissusta!

Yleensä esitykset sujuivat oikein hienosti. Osasimme roolimme kuin vettä valaen. Itse asiassa osaan koko näytelmän vieläkin ulkoa sanasta sanaan (En tosin tiedä, mitä tällaisesta taidosta on hyötyä...). Pieniä kommelluksia matkan varsille toki mahtui. Muistan, kuinka juuri ennen esitystä paksusta foliosta muotoiltu tähti vyössäni irtosi ja harmitti vietävästi, kun kaikkien muiden esiintyjien puvuissa tähdet tietysti pysyivät kiinni. Opettaja käski ommella sen kiinni kotona, mutta taisi jäädä ompelematta...

Toisen joulun pääesiintyminen meni osallani jouluisesti pipariksi. Olimme lupautuneet myös yläasteen ja lukion joulujuhliin esiintymään ja se tuntui alakoululaisesta aika ylväältä. Ennen esitystä olin ihan kunnossa, mutta juuri ennen esitystä  ääneni käheytyi totaalisesti! Roolivaatteet ylläni kävin supattamaan opettajan korvaan, että en voi laulaa osaani, sillä ääni katosi juuri. Eihän se tietenkään uskonut, vaan lykki meitä innoissaan kohti lavaa. Vähän vahingoniloisena(kin) rääkäisin sitten oman osuuteni. Mahtoi yleisö ajatella, että todellisen jouluvariksen ovatkin osaan löytäneet!  Joka tapauksessa sekin esitys oli mieliinjäävä: )))

Tässä vielä   esiintyjät vuonna 1977. Kaksi tiernapoikaa ja kaksi -tyttöä.  Liikuttavaa, eikö totta! Jos joskus jollekulle tarjoutuu tilaisuus osallistua Tiernapoikaesitykseen, niin joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta ehdottomasti suosittelen!

Sydämet siellä syttyy...

Viime yönä, kun en saanut unta kiinni, otin kirjastosta lainaamani joulurunokirjan esille. Mikähän siinä on, että niin moni hyvä teos on onnistuneesti kätkeytynyt vaatimattomien kansiensa väliin. Tämän "jouluhelmen"  löysin  ihan vahingossa kahden paksun opuksen välistä arasti punastelemasta...

En tiedä, onko kyseessä jokin juhlapainos, mutta joka tapauksessa kirjan etukantta koristaa komiasti Kokkolan tervatynnyri-vaakuna. Kirjan nimi on Armahin joulunaika" ja sen on koonnut Eero Salola." Kirja on painettu jo vuonna 1945.

Kirja on siis kokoelma aikakautensa joulurunoudesta. Mukaan on mahtunut niin L. Onerva, Eino Leino, Immi Hellen, Arvi Lydecken, kuin moni muukin tuttu ja myös muutama hieman vieraampikin nimi. Oikeastaan minua ei suuresti yllättänyt, että hurmaannuin eniten Lauri Pohjanpään runoihin. Olen koko ikäni ollut runofriikki ja viime joulun ehdoton suosikkini oli Pohjanpään "Jouluruno", jonka voit lukaista Joulukalenterit -sivuiltani  (vuoden 2009 kalenteri, nro 12)!

Tällä kertaa sydämeni syttyi eniten  Joulu-uni" ja "Metsien joulu".-nimisille runoille.  Lupaan, että tulen käyttämään niitä tämänvuotisessa joulukalenterissani! Mutta vielä täytyy malttaa jokunen päivä...

Koulussa on hulinaa ja huisketta riittänyt. Perjantaina vietämme koko koulun yhteistä adventtihartausta. Lauluharjoituksia ämpätään koulupäiviin, vaikka tiedämmekin jo, että oppilaamme tulevat jälleen kerran laulamaan kauniisti! Yhdessä laulaminen tuo kivaa tunnelmaa, joka kuuluu asiaan!



Erämaahan eksyin kerran...

Tänään taas töiden jälkeen ihan pikainen piipahdus  pienelle kirpparille, jossa en ole käynyt pitkiin aikoin. Siellä oli somistettu kokonainen huone täyteen jouluista tavaraa, mutta mikään ei oikein kolahtanut. Kiva niitä  silti oli katsella. No, mukaan tarttui sulonen servettiteline kuitenkin.  Aina jotain... Tontut siinä kantelivat jouluruu`ista notkuvia tarjottimia. Väkisinkin tulvahtaa mieleen ikivanha joulurenkutus "jouluruokaa tarjoo kunnon vää-ki..." Millaisethan servetit tuohon hankkisi?

                                               

Ja sitten - kuin keidas keskellä erämaata! Kun olin menossa jo kohti kassaa, silmäni nauliutuivat
kassan vieressä olevaan hyllyyn. KAMELEITA! Jee, ilmeisesti joku on  joskus tuonut eteläntuliaisinaan puusta veistettyjä kameleita...Niitä oli myynnissä useampia,yhdellä oli jalkakin jo teipattuna. Minä valkkasin hyllystä kolme hyväkuntoista yksilöä. Ei kiitos mitään nilkuttavia näin tärkeälle matkalle. Ihanan yksilöllisen näköisiä jokainen!

                                     

Aika ylväitä nuo kamelit. Keinuvat laivat... Ja kaiken huipuksi taaimmaisena hyllyssä kyyhötti pikkuinen aasi! Tässä vaiheessa taas jo lähes hyperventiloin:/ Sopivat seimeeni oikein hienosti.

                                       

Tässä aasissa on jotain kamalan nöyrää...Juhta sanana on mielestäni oikein kuvaava. Tuskin Joosef olisi Marialle oikuttelevaa aasia halunnutkaan :)

Alan uskoa vähitellen siihen, että ihan oikeasti saan vielä tämän seimiprojektini etenemään. Paimenet ja tietäjät, vaviskaa, sillä täältä tullaan!

Frangenin vinkkejä nautinnolliseen jouluun...

Joululehtiä tässä on tullut luettua. Sain niitä vielä ystävältäni pinkan lisää: )



Oli tarkoitus, että olisin tänään kertonut näistä lukemistani kauniista sivuista tarkemminkin, mutta aika on ollut kortilla. Siispä kerron vain kivasta kolumnista, jonka Simo Frangen on kirjuuttanut Kaikkien aikojen joulu 1/2008 - lehteen.Tunnen sympatiaa Frangeniin jo sen vuoksi, että neljäsosa geeneistäni on kotoisin samalta pieneltä maalaispaikkakunnalta kuin hänelläkin:/

Frangen kirjoittelee viime hetken vinkeistä jouluun. Mutta tällä kertaa paljastan ne sinulle näin hyvissä ajoin! Frangenin mukaan mantelin löytymiseen kannattaa tosissaan panostaa! Apukeinona voi käyttää esim. röntgeniä. Voit kertoa lääkärissä, kuinka kipeä polvesi on ja kiikuttaa mukanasi puurokattilan röntgeniin sillä verukkeella, että muutoin  perheen loppasuut syövät kaiken. Ja kun lääkäri sitten kuvaa polveasi, huudahdat "katso , lehmä lentää" ja vaivihkaa sujautat  kattilan kuvaan polvesi viereen...

Kuusenhausta Frangen kirjoittaa:" Kuusenhaku on raskas urakka, joten huonokuntoisimmat eivät sen jälkeen  jaksa enää nauttia joulusta. Frangen ehdottaakin  ratkaisuksi lavatansseja: vuorotunnein olisi naistenhaku, miestenhaku ja kuusenhaku - homma sujuisi yhteistuumin kuin tanssi: )

Frangen kertoo, että samaa kuusta kannattaa käyttää monta vuotta, koska kuusenhaku on rankkaa puuhaa. Sopiva määrä on titenkin KUUSI vuotta! Neulasten karisemisen jälkeen on mahdollisuus panostaa enemmän koristeluun... Ja lopultakin - kun lataa kuuseen riittävän paljon koristeita, on ihan sama, onko kuusessa enää neulasia tai ei.

Frangenin lapsuudessa joulukalenterin luukkujen avaaminen oli vielä kiehtovaa puuhaa. Frangen toteaa, että nykyajan lasten elämänrymi on niin kiihkeää, ettei yhden luukun avaaaminen päivässä  riitä. Nykyajan lapsi haluaa avata luukun 10 minuutin välein eli kuusi luukkua tunnissa. Frangenin mukaan tämä tekisi vuorokaudessa 144 luukun avausta ja koko joulukuun saldona 3456 luukkua - lapsilla ei jäisi aikaa pahantekoon!

Lopuksi Frangen pohtii joululaulujen sanomaa. Lapsuudessa joululaulujen tonttu saattoi kurkistella ikkunoiden takaa, mutta nykyään kolmen hengen suurperhe  asuu viidennessä kerroksessa. Jotta tonttujen ikkunan takaa kurkkimisen perinne voidaan siirtää nykylapsille, ehdottaa Frangen seuraavaa:

 a.) Kerrostalojen seinämiin tehdään pikku kohoumia ja koloja, jotta tonttu pystyy seinäkiipeilemään viidenteen kerrokseen

 b.) Talojen vieressä on  ympärivuorokautisesti  nosturi kuljettajineen, joka nostaa tontun pyydettäessä yläilmoihin.

c.) Myös helikopterilennätykset ovat mahdollisia, joskin kalliita.

Eläköön joulunaika - tulin tavattoman hyvälle mielelle tästä kirjoituksesta: )

Joululehtiä etsimässä

Tässä taannoin olin sisareni kanssa Vaasassa kirpparireissulla. Päätin, että katsastan huikean ison kirpputorin hyllyistä etenkin joululehtiä. Siskollekin huikkasin, että pitää silmänsä auki, jos lehtiä notkuu hyllyissä. Kolmen tunnin kiertelyn jälkeen siskon kanssa treffasimme. Siskoni katsoi huuli pyöreänä ostoskoriani, joka pursusi joululehtiä. Siskoa nauratti, sillä hän ei ollut löytänyt ensimmäistäkään. Kertoi, että ainut jouluun liittyvä matkan varrella oli  ollut "Joulua pakoon"-niminen kirja: ))) Ei ehkä ihan sitä, mitä minä etsin:/

Tässä osa noista ihanista lehdistä - osa ihan uusia, osa vuoden, parin takaa. Millään en raaskisi noita lehtiä alkuperäisellä hinnalla ostaa. Ihanaa, että on mahdollisuus hankkia ne huokeamminkin! Ihmiset näyttävät pitävän joululehtensä hyvässä kunnossa! Näissä ei hirveästi ole väliä silläkään, miltä vuodelta lehdet ovat peräisin.




Ruotsinkielinen Julmagasinet-lehti ja vielä aivan uusi. Vaikka teksti on ruotsiksi, niin kuvat kertovat silti enemmän kuin tuhat sanaa.

Tässä aivan upouusi taika lehti tältä vuodelta. Aikaisemmat lehdet ovat olleet myönteisiä yllätyksiä, mutta tämänvuotinen lehti ei kovin kummoista tarjonnut:(

Tässäkin uusi lehti. Välissä oli iso arkillinen kauniita pakettikortteja. Ihan kiva lehti selailla.

Tässä myös  ruotsinkielinen Julmagasinet-pläjäys, taitaa olla vuodelta 2009. Aika paljon reseptejä ja neulontaoheita mukana.

Maalaisunelma on edeltäjiinsä nähden hieman eri tyylinen. Se tarjoaa kauniita sisustuksia, ei niinkään askerteluideoita.

Kiva noita lehtiä on selailla. Aivan upeita kattauksia ja koristeluita ihmisten joulukodeissa. En tiedä sitten, kuinka todenperäisiä ovat.

Seuraavalla kerralla lisää lehtien sisällöistä.



Joosefin ja Marian matkassa

Tänään tein taas viikottaisen kirpparikierrokseni. Olin  innoissani, kun yhdestä pöydästä löysin suurehkot Joosefin, Marian ja Jeesuksen hahmot. Kerrankin oikean kokoiset! Väriltään olivat vaaleat, maalaamattomat ja pohjassa luki "Made in England." 

                                  

Eivät selvästikään olleet uudet, muutamia asiaankuuluvia kolhuja oli kukin hahmo jo saanut, mutta yleisvaikutelma oli oikein siisti.

                                   

Voitte vain arvailla, millaiseen hurmokseen vaivuin, kun seuraavasta pöydästä löysin samantyylisen enkelin! Jopa kokokin oli samankaltainen! Enkelin selässä oli myös paikka kynttilälle.

                                   

Enkeli oli puhtaamman valkea kuin muut hahmot, mutta eikös se sovikin enkelille... ja eihän niitä tarvitse aivan vieretysten asetellakaan...

                           

                                     

Mielestäni enkelillä oli kaunis muoto. Nyt täytyisi löytää vielä jostain ihmeestä isoja paimenia, tietäjiä ja eläimiä samantyylisinä:. Eipä paljon puutu:/  Sopisikohan talliksi jokin vanhan appelsiinilaatikon tyylinen puulaatikko? Jostain olen luonut sellaisen mielikuvan. Vaatii vielä kypsyttelyä...

Kotimatka oli hupaisa. Asettelin Joosefin, Marian, Jeesuksen ja Enkelin huolellisesti makuulleen  jeepin takapenkille ja lähdin köröttelemään kohti kotia. Mielessäni naurahtelin, että kovin on moderniksi muuttunut Joosefin ja Marian matka -  kahdeksaakymppiä vaakasuorassa valtatiellä eteenpäin... Mietin, että kyllä tämä aina aasin selässä taivalluksen taitaa voittaa, mutta  tajusinkin sitten, että taitaa olla se aasi tällä kertaa ratin takana huristelemassa:/



Rakkain kuusenkoristeeni...

Jos kysyttäisiin, osaisitko kertoa, mikä on rakkain kuusenkoristeesi? Ja jos itse saan vastata, niin kerron sen sinulle: Rakkain koristeeni on pieni, vaatimaton ja keltainen pallo... Tässä näet aarteestani kuvan:

Tuo pallo on jo vanha, se on kuulunut jouluihin niin kauan kuin muistan, ilmeisesti jo vuosia ennen syntymääni. Massapallon ympärille oli  kiedottu ohut keltainen lanka ja pallo koristi mummolani kuusta joka joulu. Kuusen oksille ripustettiin muutaman keltaisen pallon lisäksi myös punaisia ja liloja palloja. Lapsena pidin sitä lilaa palloa kaikkein kauneimpana. Lankapalloa oli ihana silitella, joskus ajattelin, että pallo on sileä, kuin pieni lintu. Ripustuslenkkikin tuntui kuin linnun heiveröiseltä jalalta.

 Paras hetki kuusenkoristelussa oli se, kun kamarin yläkaapista kurkoteltiin tuolinreunalla keikkuen pieni pahvilaatikko!  Perinteeseen kuului myös mummon hokema vieressä "Varovasti, varovasti, ettei kynttilät mene rikki! " Oikeat sähkövalot olivat  punaisessa rasiassa, jossa kannessa oli kynttiläetiketti. Laatikko näytti  arvokkaan näköiseltä. Meillä lapsilla siihen ei ollut asiaa. Netistä löysin kuvan juuri samanlaisista kynttilöistä. Tuntuu hassulta, että ovat ihan Museoviraston sivuilla kuukauden esineenä vuonna 2007! Näyttääkö jonkun muunkin mielestä tutuilta: )

Kuusi koristeltiin  sillä tavoin, että aikuiset  asettelivat ensin arvokkaasti kynttilät oksille. Joka joulu oli oma jännityksensä,  syttyvätkö valot palamaan. Maalla syrjäseudulla varakynttilät olivat aattona tavoittamattomissa, ellei asiaan ollut varautunut jo etukäteen ... Yleensä laatikon pohjalla olikin pari varakynttilää. Ja suorastaan autuas se hetki, kun valot tulvahtivat  hämärässä huoneessa  päälle. Ehkä vertaus tähden valaisemasta kedosta paimenille kuulostaa  tässä yhteydessä hieman ontuvalta, mutta lapsen mielissä asia oli kerrassaan ihmeellinen! 60- ja 70-luvuilla valoja kun ei pidetty turhaan päällä, siihen oli kasvettu kiinni.

Kynttilöiden ja latvaan ripustetun hopeatähden jälkeen oli meidän lasten vuoro. Siskon kanssa ripustelimme  varvistellen kauniista kauniimpia koristeita kuusen oksille. Ongelma oli aina, ettei yläoksille  yltänyt ripustamaan mitään. Laatikossa oli myös monenvärisiä metallikäpyjä, ne olivat uudempia koristeita, ja ne ripustettiin pienestä muovirinkulasta oksille riippumaan.

Laatikon pohjalla oli  myös tavaroita, jotka ihmetyttivät. Esimerkiksi vanhat, aitojen kynttilöiden pidikkeet. Sellaiset hopean väriset. Niitä oli kiva napsutella sormien välissä ja yrittää asettaa oksille. Joskus toivoin, että pidikkeeseen löytyisi oikea kynttilä. En tosin ikinä saanut  tukia pysymään oksilla, joten pian ne olivat taas laatikossa pohjimmaisina...

Kotitekoisena koristeena oli kuusessa paperista tehty rengasketju. Äidin kanssa muistaakseni tein sen yhdessä. Joskus oli myös perinteinen lippunauha, mutta se taisi mennä vuosien myötä nauhasta sotkulle ja heitettiin pois... Meillä oli myös muutama pitkä koristenauha kiedottavaksi kuusen oksille. Nauhat olivat ohuita ja hopeisia, niissä oli lisäksi siellä täällä valkoisia hapsuja. Ei mitään tuuheita hörhelöitä, kuten nykyään, vaan yksinkertaisia, mutta silti niin juhlavia. 70-luvulla koristelaatikoon ilmestyi myös yksi lyhyempi, kullanvärinen nauha Se oli ihana, paljon paksumpikin, kuin se hopeinen. Pikkusisko asetteli sitä kaulansa ympäri ja leikki missiä. Nauha oli vain harmittavan lyhyt, se ei ikinä yltänyt kokonaan kuusen ympäri.

Mutta vielä siitä rakkaimmasta koristeesta... Perheeni muutti pois mummolasta, kun olin alakouluikäinen. Mummo jäi veljensä kanssa kahden pientilalle asumaan. He asuivatkin siellä  yli 80-luvun puolivälin, kunnes mummon veli kuoli.. Siihen asti keltainen pallo piti pintansa ja urheasti kannatteli itseään oksalla joulu joulun perään. Kun mummo muutti vanhustentaloon, ja se pahvinen laatikko jäi elelemään yksikseen yläkomeroon.

Seuraavan kerran kohtasin tuon keltaisen pallon 90-luvun puolivälissä. Mummola oli myyty mummon kuoleman jälkeen ja me tyhjensimme taloa. Vielä kerran sain kiikuttaa tuolin komeron eteen ja varvistella katsomaan, mitä yläkaapissa olisi. Aivan kuin aika olisi seisahtanut, kun  ruskea pahvilaatikko osui silmiini!

 Hitaasti nostin laatikon alas komerosta "Varovasti, varovasti, ettei kynttilät mene rikki! " Istuin lattialle  tutkiskelemaan laatikon sisältöä. Niitä elämän nostalgisia hetkiä... Olisin saanut surutta ottaa koko laatikon itselleni, mutta jostain syystä en  ottanut. Otin itselleni vain sen yhden keltaisen lankapallon, muut eivät laatikosta huolineet mitään. "Ei siellä mitään kummoista oo", kuulin jonkun sanovan. Suljin laatikon ja hiljaa työnsin sen takaisin yläkaappiin. Sinne se kuuluu...

Tuo keltainen pallo on kulkenut siitä lähin mukana omissa jouluissani. Parasta pallossa on sen vaatimattomuus, sellaisina muistan lapsuuteni joulut. Ei lahjoissa rypemistä, vaan tunnelmaa. Joka vuosi perheen miesväki kommentoi jo lähes velvollisuudesta "Voi ei, vieläkö tuo pallo pitää tuonne pistää". Tunnearvoa ei voi näköjään toisten mieliin siirtää. Siitä viis, minun jouluuni tuo pallo kuuluu aina!

Pii, pii, pikkuinen lintu, paleltaako jalkojas...

Eilisen päivän askareihin kuului lintubaarin pystytys. Pojan kanssa pistettiin lintuyhde ensin ojennuksiin. Sen ympärille piti kietoa uusi naru, kun alkuperäinen oli niin heppoisesti kääräisty, että meinasi kaurat lennellä pitkin pihaa. Takapihan puukasasta löydettiin sopivanoloinen keppikin, johon koko komeus sitten laitetiin keikkumaan.

Metsän laidasta löysin yllätyksekseni vanhan puunkannon, joka oli irrallaan maassa. Olen tähän asti luullut, että se on ihan kiinteää mallia...No, parempi näin! Pyöräytin sen metsiköstä pihan laitaan ja viritin vanhan lintulaudan sen päälle. Lopuksi ripottelin auringonkukansiemeniä sekä laudalle että kannolle. Taisi niitä ropsahdella maahankin.

Innoissani tiirailin olkkarin ikkunasta, mutta yhtäkään lintua ei näkynyt:/ Ajattelin jo lintujen ryhtyneen jonkinlaiseen kapinaan. Vaan ei onneksi sentään - tänä aamuna parvi talitinttejä hurahteli ees ja taas ikkunan takana. Olivat vielä hieman varuillaan - josko luulivat ansaksi: ) Toivottavasti rohkaistuvat talven mittaan - niitä olisi aivan ihana seurata.

Pihalla olen muutoinkin häärinyt. Eilen sain laitettua kynttilälyhtyjä terassille. Olivatkin hämärtyvässä illassa kauniita. Kynttiläni vaan olivat niin nopeasti palavia, että täytyy tehdä kynttilävarastoihin  huomenna kunnon täydennys.

Talomme vastapäisellä pellolla on vuosi vuoden jälkeen kasvava joutsenseurue. Alussa niitä oli vain muutama, tänä vuonna päivittäin useampi sata. Laskeutuvat aina aamuvarhaisella pienissä ryhmissä samalle pellolle, jossa on viljantähkiä maassa ja syvänteissä vettä. Oleskelevat samassa paikassa aamusta iltaan välillä siipiään löyhytellen. Nyt ovat alkaneet myös kaakattamaan kovaa. Välillä tuntui jo pihassa, ettei oma puhe kanna keskustellessa, kun lintujen äänet voimistuvat ja voimistuvat. Mulla on arkistoissani varmaan kohta jo satakunta kuvaa noista joutsenista, olen niitä joka vuosi innoissani kuvannut. Viime vuonna voitin joutsenkuvallani yhden valokuvakilpailunkin!

Tänään ei tullut ihan täydellisiä otoksia, en viitsinyt mennä häiritsemään liian lähelle. Kameranikin temppuili, enkä saanut kuvaa ylitse lentäneistä joutsenista, vaikka näyttikin tosi hienolta.

Saappa nähdä, milloin linnut hyvästelevät meidät ja lähtevät viluissaan kohti etelää - nyt on ainakin pakkasta ja lunta sataa...

Pehtooritontuilta terveisiä: )

Customize your own free digital scrapbooking design

Lyhtyjen lumoissa

Viikonloppua pukkaa, enkä yhtään pistä vastaan! Tänään pitikin olla ajoissa liikkeella ja hankkia viikonlopun ruokatarvikkeet,  koska huomenna on Pyhäinmiesten päivä. Huvittaa vieläkin, kun eräs oppilaani kysäisi" koskas nyt sitten on se miesten pyhä päivä?: )))"

Käväisin tavallisuudesta poiketen pienessä marketissa ruokaostoksilla ja olin ylenmäärin  haltioissani, kun kauppaan oli tuotu iso laatikollinen kauralyhteitä myyntiin. 2.20 oli hinta ja ostin yhden lyhteen, vaikka olivatkin aika rumasti pakattuja. Harmi, sillä muutoin olisin ostanut vielä toisenkin... Eli luultavasti oli kahmaistu kasa kauraa kainaloon ja sitaistu pakettinaru  kiireesti ympärille. Ei rahtustakaan sellaista muotoa, mitä näkee kauniissa joulukorteissa: / Mutta ehkä kaura maittaa linnuille joka tapauksessa! Ajatuksenani on huomenna päivänvalossa tehdä linnuille oma ruokabaari takametsikön laitaan...

Huomenna pitäisi laittaa myös lyhtyjä riippumaan terassille. Voi että rakastan niitä! Jos olisin oikein  varoissani, voisin hankkia kymmeniä erilaisia joka puolelle pihaa koristamaan...

Lempikukkani

Tuskin lienee vaikea arvata, mikä on jouluinen lempikukkani, kun katselee etusivua... Amaryllishän se! Monena vuotena olen istuttanut sipulin multiin ja seuraillut kukkasen kasvun ihmettä. Siitä kiva kukka seurattavaksi, että kasvun todella huomaa! Ainut ongelma vain, etten aina ole saanut itse kasvattamaani kukkaa oikeaan aikaan kukkimaan, viimeksi taisi intoutua kukkaan joskus helmikuun valkenevilla pakkaspäivillä...

Viime vuonna olin laiska ja ostin aatonaattona valmiin Amarylliksen. Tuntui, että joulu aivan puhkeaa kukkaan amaryllikseni myötä. Ilo oli aivan huikea, kun tuttavani toivat aattona ilokseni vielä kaksi komeaa Amaryllistä sulostuttamaan jouluani. Siitäkin kiva kukka, etten reagoi sen tuoksuun. Elävistä hyasinteistä kun voin vain unelmoida astmaatikkona...

Kukkaani liittyy myös Maija Baricin jouluinen laulu, jota on kiva rallatella kukan kasvatuksen ohessa:

Joulukukan sipulin saviruukkuun istutin.
Mullalla sen peittelin ja odottelin:
Oi tylleröinen, lylleröinen, pulleroinen, pylleröinen,
kasva suureksi niin kuin minäkin! Kasva suureksi niin kuin minäkin!

Sipulille laulelin,käsin hellin hoivailin.
Tarpeen tullen kastelin
ja odottelin: Oi tylleröinen,
lylleröinen, pulleroinen, pylleröinen,
kasva kauniiksi niin kuin minäkin!
Kasva kauniiksi niin kuin minäkin!

Sipulille juttelin,
elinvoimaa ihailin.
kukkimaan hoputtelin
ja odottelin: Oi tylleröinen,
lylleröinen, pulleroinen, pylleröinen,
kasva kauniiksi niin kuin minäkin!
Kasva kauniiksi niin kuin minäkin!

Ja se kasvoi, puhkesi kukkaan!
Ei kasvatustyöni mennytkään hukkaan.
Ihmeellinen Amaryllis! Lumoava Amaryllis!